*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74743 *** language: Finnish KOLMEN TEININ LAULUJA Kirj. Heikki Asunta, Martti Merenmaa ja Einari Vuorela Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiön, 1928. SISÄLLYS: HEIKKI ASUNTA Prologi Syyskyntäjälle Yö Lehti Ruthin kirjasta Kappale sukutarinaa Talo maantien varrella Marraskuu Maailman meno Syntinen nainen Kiitos Partaalla Delirium Palannut tuhlaajapoika Puutarhuri MARTTI MERENMAA Kevät Syysyö Tulkaa Kissankello Vanitas Vanitatum Kaksi koivua Paan Huhtikuun yö Vogulin hautakivestä Syksyn tullessa Tiirojen laulu Ilta suolla Jää hyvästi Chant Sans Paroles Meri EINARI VUORELA Teini Kansanlaulu Kaksi maisemaa Toukokuun yö Kaksi pääskystä Vuorokausi Kulkijain Eläinnäyttelyssä Ajaja Rikasmies ja aarreaitta Hullut kasvot Silmälasit Rakastunut silmä Pesä Polku HEIKKI ASUNTA PROLOGI (Veljilleni). Mikä riemu ja luottamus silloin asuikaan kattomme alla, kun rupesi paistamaan jälleen aurinko punaten hökkelin, ja me nousimme jäykistynein jäsenin. Raha meit' ei painanut, ei rahahuoletkaan, tyhjät ja tomuiset taskut meill' oli vaan, ja päivänä ensimäisenä maaliskuun me juhlamenoin poltimme viimeisen puun. Kuin armeija voittamaton me marssittiin kuitenkin hökkelikylästä kaupunkiin, ja jos nuttumme laita olikin auttamaton, me muistimme Saaronin liljat ja Salomon. Tien varrelta muuan jos äkkäsi tupakan, tämän kunniaks', viisaan ja tarkan kakaran paras sutkaus yhteisin voimin leikattiin, ja haiku seurasi herroja kaupunkiin. — — — Minä tiedän, kuinka nyt, veljet, laitanne on. Joka ainoa päivä on tyhjä ja tolkuton. Siis, teinit, sauvat vain, vyöt kupeisiin ja aamunnousussa takaisin hökkeliin! SYYSKYNTÄJÄLLE. Syyskyntäjä, veljeni hiljainen, sinä liikut kuoleman asialla. Sinä niukan vihannan viimeisen hymyten tapat vakosi multiin hautaamalla. Et oppinut mistään riemuitsemaan. Et rakasta ketään, ei sua kukaan. Sinä kuulut syyskuun maisemaan sairastavaan. Ajat suoraan vakosi mukaan. Kai sentään, veljeni hiljainen, pysyt kaukana talosta valkeasta. On takana kuistikon ruutujen niin ikävissään ihminen. Kai säälit kaunista lasta. YÖ Voi, armas, on yö taas tullut, ja kuollut tulpaani on kuin kasvot kamalat, hullut jääpaisteessa kuutamon. Lumiaavikko akkunan alla kuin hopeinen hautausmaa. Joka tähtikin taivahalla nyt kätkevi vainajaa. Miks' elän ja tuijotan itään kuin jotakin odottain!? Ja kuitenkin tiedän: ei mitään tule aamua — arki vain. LEHTI RUTHIN KIRJASTA. Näen laivan menevän pimeään. Jäät kalisevat niin. Kuin mieletön piirtelen nimeään lasin ruutuihin kukkiviin. Hyvä Jumala! Miten saattoi hän niin nauraa lähtiessään, vaikk' tiedän nyt hänen etsivän minun tultani silmillään. Ja tiedän, että hän nyyhkyttää, kun metsä on peittänyt sen, ja että ylpeä, kaunis pää on raskas ja kuumeinen. Tänä iltana kuolevat valittaen pihamaallasi omenapuut. Tänä iltana ruutuhun piirtelen kuin mieletön: ihana Ruth! KAPPALE SUKUTARINAA. Kaks veljestä ruumishuoneeseen vei miehen vanhan ja väsyneen. Hän makasi karkeilla paareillaan narun jälki mustana kaulassaan. He laskivat paarit kellariin, ja painava luukku kumahti niin! He silloin katsoivat toisiaan, ja kauhu liikehti kasvoillaan. Oli, niinkuin jostain kuulunut ois: suvun kelvottoman on kuoltava pois! * * * Ja miehet soutivat vaieten. Tuli syyskesän ilta ihmeellinen. Jo päivä laski ja punas' maan — ei rantaa tuttua kuitenkaan. Niin toinen veljistä jälkehen jäi kylän savuja katsellen ja pientä kaukaista akkunaa kuin silmää apua anovaa. Hän seisoi hetkisen tuijottain, ja vesi loiskahti kerran vain. TALO MAANTIEN VARRELLA. Puut lahonneet on kartanolta pois, ja elotonna aukee pihamaa. On niinkuin porttiin kirjoitettu ois: talossa murehditaan vainajaa. Kajastus ruskon viime rippeitten kuolleista akkunoista häviää. ja sama virsi alakuloinen jok' ainut ilta soimaan särähtää. Ja varjokuva nuoren ihmisen käy valkoisissaan yli pihamaan, takana tummunehen uutimen, kun väkinäistä unta nukutaan. Kuin suudellakseen huulet aukeaa ja hymyilevät hiljaa, itsekseen. Ja mielipuolen katse tuijottaa syvälle taivaan suureen tyhjyyteen. Takana yksinäisen ikkunan kynttilän liekki hetken lepattaa. Soi huuto ruostunehen saranan. Talossa murehditaan vainajaa. MARRASKUU. Aution maantien liejuun syviä jälkiä jää. Kuoleman läheisyyttä ihminen säikähtää, kulkien pälyvin silmin niinkuin vainottu ois, — laakean taivaan alta pääsemättä pois. MAAILMAN MENO. I. Hän kuiskas huulin hehkuvin: tulethan pian takaisin ja jäiseen rantaan viluissaan jäi lähtöäni katsomaan. Kun palasin, ma lähekkäin kaks onnellista lasta näin. Ja toinen lausui hymyillen: On kevät! Ole iloinen. II. Hänen kauniilla kaulallansa koru pienen pieni on. Sen on antanut rakastajansa, ylen köyhä ja onneton, joka koiran tavalla juoksi yhä vain hänen jäljissään; joka kylmien silmien vuoksi ei säästänyt itseään. Tämän ainoan illan tähden me särjemme koristeen. Minä aamunkoitossa lähden, Hän — nukkuu uudelleen. SYNTINEN NAINEN. Punnittu, köykäiseksi havaittu. Poisraivattava vieras kutsumaton. Viimeinen aamu punaa kaupungin, viimeinen aamu minun — henkipaton. Voi tyhjyyttä! Se hiipii sydämeen. En epätoivoani pääse pakoon. Ma olen, niinkuin alla satehen on nuori heinä — nujerrettu lakoon. Armoa, ihmiset, ah, ruoska lyö niin kipeästi uurtuneeseen lihaan. Ma teitä rakastaen kaiken tein. Miks syttyneet on sydämenne vihaan?! Armoa, ihmiset, näin kaunis oon ja kadun tyttäristä kaikkein nuorin. Mua ymmärtäkää, viaton ma oon, ma teitä rakastin, en tehnyt huorin. * * * Voi jäistä ilmettänne! Itkisin, jos jossain oisi ihmisyyttä hiven. Nyt olen valmis! Esiin astukoon ken tahtoo heittää ensimäisen kiven. KIITOS. Jumala, sua kerran rukoilin: Pois ota tuskan kalkki katkerin. Tee kelvollinen, hyvä sydän mulle, sun mieleises ja lähimmäisien! Sa kuulit nöyrän pyynnön armossas: Nyt olen tahdottomin laumastas. Nyt hartaan kiitokseni kannan sulle ma, lapses, jolta otit sydämen. PARTAALLA. Ei kukaan kuule ääntä ihmisen, hän kuilun jyrkänteellä valittaa. Vain pirulliset silmät tähtien katsovat korkealta kuolevaa. Ei kukaan kuule. Toivo mennyt on. Jo juuriltansa pensas irtoaa, kuin kaiku toistaa kuilu pohjaton viimeisen kerran vielä: auttakaa! DELIRIUM. Veturin vihellys sydäntä viiltää! Nälkäisten petojen silmiä kiiltää. Mustia kitoja ylläni näen: Järkeni rippeitä pyydystäen vaanivat vihreäsilmäiset liskot. Lopeta itsesi! huutavat kiskot. Eijaa! Olen hallussa saatanan. Eijaa! Nyt iloitse morsian! PALANNUT TUHLAAJAPOIKA. Nyt, ihmiset, riemuitkaatte! Näin rampana palasin. Avosilmin nyt nähdä saatte sen, minkä mä salasin. Näin kamalat kasvoni ovat ja käteni halkeilleet. On ruoskainne solmut kovat näin minua rangaisseet. En kestänyt katsettanne, ei ryhtini pitänyt. Ruton siemen, istuttamanne näin hyvin on itänyt. Nyt siunatun multanne alle minun jätteeni siirtäkää. Opetukseksi maailmalle näin ristiini piirtäkää: Oli ylpeä, oli nuori ja — työmies taitamaton. Nyt ulkokullattu kuori vain lahoa maata on. Oli kelvoton kansalainen. Oli viimeinen lukuaan. Hyvän työn teki yhden vainen: ei jatkanut sukuaan! PUUTARHURI. Minä ahersin monta vuotta; Olin joskus jo toivoton. En tehnyt työtäni suotta! Puutarhani valmis on. Näen paperiruusuni pienet ja lasiset kämmekkäät. Näen upeat myrkkysienet ja kihokit häveliäät. Näen hoidetut hautani siellä ja rautaiset seppeleet. Käy harmaat vainajat tiellä, pois minulta nukkuneet. Työ tehty on, ja se riittää. Puutarha on verraton! Mitä ihminen kylvää, sen niittää, kun elonaika on. MARTTI MERENMAA KEVÄT. Monen vuoden jälkeen, tunnen, tiedän sen: soi mullan syvyytehen kevään ääni, vaikk' unhon varjo löis jo läpi pääni, tomuni vaikk' ois alla metsien. Monen vuoden jälkeen, tunnen, tiedän sen: maan rintaa huumeissaan kun kevät halaa, mun tomuuni myös elon voima palaa: nään vuokot, laulut kuulen purojen. Monen vuoden jälkeen, tiedän eellehen: sun nimes kaikuu yössä joka kevät, ja hämärässä huules hymyilevät ja mieletön on sanas jokainen. Monen vuoden jälkeen nukkuja oon vain, kuin nytkin, toivokaan en enempää. Mun kevään armo hetkeks herättää maan iloon kera nuoren armahain. SYYSYÖ. Soi meren taistomarssi syvään yöhön ja yli katuin vanhain, vilunarkain, syyslehtiä vie tuuli niinkuin varkain pois heittäin suureen pimeyden vyöhön. Lyö yli kattoin jymy meren tahdin, kuin kauhun varjo puskee puihin tuuli. Ken kirkkoaidan takaa huudon kuuli? Ken arvaa multaan menneen himon mahdin? Ken vainaja nyt huutaa mullan alta ja kutsuu villiin riemuun toivottomain? Ken tanssii yllä uniensa omain ja tuskan lisää huutaa Jumalalta. Puun latvain taakse raskaat pilvet vaipuu ja omaa surkeuttansa lyhdyt kiiltää. Kuin kylmä veitsi sieluani viiltää yön lohduttamaton ja julma kaipuu. Kuin vahdit öiden määrätönten, syväin, nään meren liepehellä mustat laivat, kuin sielukummitukset, jotka saivat jo levon öiden, mua lähestyväin. TULKAA! Nyt tulkaa kaikki, joill' on tyhjä syli, te ystäväni, köyhät nukkujat! On nuoruusunten polut ihanat. Oi, tulkaa jälleen huimain vuorten yli. Oi, tulkaa, viinimalja huulillamme taas rakastamme tyhjää maailmaa, taas oomme tulta, voimaa kuohuvaa ja näämme ikikevät-uniamme. Me käymme niinkuin parvi Paanien maan multaa, päihtyneinä, silmin suurin, heräämme eessä kuolon mustan muurin päät olkiseppeleessä hullujen. KISSANKELLO. Yli kuljimme illan saatossa sen vihreän, varjoisan pellon, ja kymmenen kukkaa taitoimme ja yhden kissankellon. Sinä sait ne muut, minä pyysin vain sen pienen kissankellon, oi, muistoksi sinisten silmien ja sen illan ja varjoisan pellon. VANITAS VANITATUM. Näen päädyn talon aution, se ammoin hyljättiin. Näki kerran se ihmisten elämän, siellä sukuja siitettiin. Minä murheen punervaa kangasta tääll' illan tuulessa käyn. Maanpiiri tyhjä on kohdallain kuin vallassa kauhunäyn. Se kertoo tarinan toivottoman, joka itkee totuuttaan, joka samalla kauniisti hymyää ja kutsuu alle maan: Noin iäti pilvet vaeltaa, noin aaltojen meno on, puut huojuvat, kivet vaikenevat ja aika on loputon. KAKSI KOIVUA. Kaksi koivua kuivunutta on aavikon äärellä. Yli aavikon ajaa myrsky sysimustalla pilvellä. Se tohisee sieraimiinsa, se hengittää villinä. Se on myrsky, se on ihana myrsky, sitä ei voi väistyä. Kohta jokaisen aavikon korren, kiven paino on punnittu. Saa voimakas ehkä jäädä, mutta heikko on tuomittu. Kaksi koivua kuivunutta kovin rakasti toistansa. Ne kaatuivat sylityksin, meni pitkin ne lakeutta. Mutta kasteisen aamun koissa näen virpiä paikalla. Niin vihreinä, humaltuneina ne katsovat lakeutta. PAAN. Paan soittaa urkuja hongiston, se on vuoren ja ruskean rimmen Paan. Sen parta on kaikki naava tuo, ja sen sormet tuuli vaan. Paan soittaa urkuja jossakin. Niin usvatyttiä rakasti Paan, mutta päivä sen aina sylistä vei, sitä kiduttaa rimpihaudassaan. Minä kuuntelen tarinaa havuilla. Olen sinun ystäväsi, Paan. Me nukumme suureen murheeseen: oomme tuulta ja sammalta vaan. HUHTIKUUN YÖ. Niin huulin hämärin yö huhtikuun nyt kuolon autuudesta kuiskuttaa. Mä valvon niinkuin vainaa ylhäisin ja juon sen hekumata ihanaa. Mut ohi liukuu kuolon armas katse ja vavahtain mä kuulen kolkutusta. On aamu ulkona, on ihmisiä! Voi, rinteellä on mullan pälvi musta! VOGULIN HAUTAKIVESTÄ. Niin väsyksiin mä kiersin kyläin teitä, ei mulle naiset nuoret hymyilleet. Niin tuomenmarjain makeutta etsin, ei laaksossani ne koskaan kypsyneet. Niin kuolin, haudan sain mä aavikolla, mun mullastani kasvoi tuomipuu. Sen marjat kypsyi, kutsui lempiviä ain puoleensa, kun tuli elokuu. SYKSYN TULLESSA. Niin korkeaksi kasvanut oli heinä niittyjen siell' jalka kovin kastehessa kastui: Kuin unen raskaan tunsin syksyn tulevan, mua vastaan kaikki kuolon tuska astui. Ja myöhäilloin varjojen näin yhä kasvavan, pian kuu ens kimallustaan heitti veteen. Ah, kypsyydestä kertoi tuoksut niittyjen, yö laittoi varjon joka kukan eteen. Näin viherjöiväin niittyjen mä tarun mahtavan, voikukkaa legionein seisoi siellä. Näin jossain seinän luona sirpin nälkäisen ja jossain sumuvaunut liukui tiellä. TIIROJEN LAULU. Te huudatte säveltä julmaa karin iltaan autioon, veriseppeltä pilvet kun laittaa jo hukkuvaan aurinkoon. Te välkytte valkein siivin kuin muistoina sydänten, ah, jotka jo tuhkana painui meren syliin ja pimeyden. Kivikarien alastomuuteen kuin huutonne iäksi jäis, kuin uhmana unhoituksen teidän siipenne välkähtäis. Voi, elämän linnut yössä, meren äärillä, kuoleman. Minä kaipuuni vartijaksi otan tiiran valkean. ILTA SUOLLA. Kas noron kerran löysin suon aavaa kulkien, oli kodin kesäisen. Kuin aineettomin jaloin ne tanssi, tanssi vain, kuin henget, joita joskus oon nähnyt unissain. Ja kaukaa lehmänkello soi aavan ikävään, kun kuolon kuiskeet kuullen kanervaan painoin pään. Niin nukuin, unen teitä jo noroon vaivuinkin. Pois haihduin, hiisiäiset vain jossain tajusin. Ne tanssi aavepolkan kuin seitin kutoen yli hillan kukan varjon, ja äidin katsehen. JÄÄ HYVÄSTI! Jää hyvästi! Nyt kellot soimahan ja tänne joukko haudankaivajain. On ruumishuoneena mun sydämeni. Ah, kuolleen juuri siellä nähdä sain. Jää hyvästi! Ei itku lunasta. Luuranko tuoksua jo hiustes joi ja mustat ruusut kylvi lanteillesi. Oi, armas, halki pääni kellot soi. Jää hyvästi! Nyt varjot illan tään maan kuolleen yli ristinmerkin lyö. Jää sydämeni ovet tuulen valtaan. Vie muiston kukat kaikki ahnas yö. Jää hyvästi! Vie sumu myriadein kaikk' toivot, varjojemme siittämät. Yön kylmät huulet painuu multahan ja juo sun jalkais jäljet hämärät. CHANT SANS PAROLES. Se soittaa, yö kun ylle saa tuon kedon hiljaisen, kun nukkuu riihi, koivukin ja pesä peipposen. Se soittaa pillisäveleen niin pitkän, itkevän, mi tappaa aivan sydämes, tuon tyhmän kärsijän. Et tiedä kuka, kussa oot, et tunne soittajaa. Kuin avaruuteen ihanaan maa hiljaa hajoaa. MERI. Et tiedä meri, tietä, määrää mitään, ei sinuun usko ystäväsi kukaan. Sä vaihtelet kuin nainen tuulten mukaan ja vapahana vyöryt länteen, itään. Sua sentään ukko Homeros jo kiitti ja vuosisatain runoniekat kuolleet ne ovat uljaan kaarnavenheen vuolleet ja vaaraa, hurmaa sulta heille riitti. EINARI VUORELA TEINI. Minä synnyin paljain jaloin, mut maantie lasin paloin oli rakettu kulkijan. Kuin koira haavani nuolin ja matkasauvasta vuolin mä käteeni valtikan. Minä hallitsen — en mitään, mut valtani länteen, itään on aivan rajaton. On unohdettu miekka ja tuntilasin hiekka pois puhallettu on. KANSANLAULU. Niin kuin linnut pesissänsä syntyy parvet laulujen. Rinta onpi soittimena, sydän onpi aihe sen. Joen takaa, joen taakse kutsuu viulut, kantelet. Päivä lyhyt, joki pitkä, siltana vain sävelet. Katse veteen kirjoittavi nimen rakkaan, salaisen. Joki juoksee juoksemistaan, kantaa mereen haavehen. Joella on lähtehensä, merelläkin loppu on. Mutta kaipaus ja aika iäti on loputon. KAKSI MAISEMAA. Taas päivä paistaa Pohjan soilla päin ja tuulten pauhu täyttää erämaan. Kuin kansaa horroksista herättäin niin kosket huutaa pitkää huutoaan. Jää ovet auki, ulos jokainen kuin ihmeen luokse nopsaan kiiruhtaa ja räystään itku kartanoilla on. Käy pulmusparvet yllä pälvien, kuin monta tuulispäätä valkeaa ois irrallansa alla auringon. Mut iloäänet iltaan vaientuu ja suuri rauha korven laitaan jää. Käy metsän takaa onnellinen kuu kuin myhäilevä isoisän pää. Se siunaa lastenlasten elämän, se koivut himmeästi hopeoi ja seiväsparit mykkäin aitojen; luo katseen ihmeellisen, lempeän, ja hellyys maisemissa unelmoi kuin autuus hämärissä sielujen. TOUKOKUUN YÖ. Maa ihanana lepää paikallaan kuin nuori neitsyt avorintainen. Se vavahtelee joskus nukkuissaan, kun puhkeavat lehdet koivujen. Mut ilmein rauhallisin uneksuu se jälleen, rusko kiharoille jää, yön orpo hymy niityn kaunistaa. Ja ehtimiseen ladot unohtuu. On auran vako täynnä hämärää — yön suora polku kauas pellon taa. On hiljaisuuteen äänet vaipuneet kuin tuulet etäisihin pesihin. Mut oudot, ihmeelliset säveleet on jääneet hymisemään kuitenkin. Ne suoraan erämaasta nousevat kuin huokaukset vuosisatojen, yön kauneutta syleilee ne niin — maan siivet laajat, unenvalkeat, ja takaa vaikenevain aitojen ne suhisevat kyliin nukkuviin. KAKSI PÄÄSKYSTÄ. Sun silmäis pääskypari, armahin, mun lähelläni räpyttelee ain. Mä mielin omituisin, hämyisin yöt valvon alinomaa odottain. Mä ehtimiseen nimes kuiskasen mut samassa sen jälleen unohdan, ja huokaan huokausta tuhannen. Kun hetkiseksi vaivun unehen, niin meren rannattoman ulapan mä piirrän nimeäsi täytehen. VUOROKAUSI. Kuin kevätpäivä köyhän majahan niin saavut, armas, silmin säihkyvin. Ne sytyttävät himon ihanan kuin jalokivet uniss' saiturin. Mun huikaisevi haave rajaton, ja valtameret tulvii sydämeen ja pauhullansa hukuttavat sen. Mun päiväni kuin juopumusta on ja lailla viinivaahdon kypsyneen sun hymys täyttää maljat silmien. Mut yö on kummallisin kuitenkin, se unta on ja totta puolittain. Se tulee jaloin suurin, hämärin ja seisoo vaiti luona ikkunain. Sen aivoitukset ihmeelliset on, se kuiskauksen ujon suurentaa ja kantaa ryskehellä kylähän. Mut palaa jälleen poikki kuutamon ja aivan liikkumatta tuijottaa, ja poistuu tietä aamun himmeän. Me havahdamme tuskin muistaen ett' yö on ollut meitä lähimain. Käy aamutuuli puuta puistaen ja varis kulkee siivet lepattain. Me jäämme katsomahan varikseen. Sen kulku johtaa erämaille päin. ja siellä jälleen, mihin milloinkin. Me hetken oomme aivan hiljakseen, ja itseni kuin variksen mä näin pois etääntyvän siivin kuollehin. KULKIJAIN. Syysautioina avaruudet nään ja kaislikkoa tuuli huojuttaa. Kuin virvatulta yöllä yksinään se kahisuttaa mustaa kanervaa. Käy kyntäjät kuin synkät kuvaiset ja varjonaiset vettä noutavat kuun kirkkautta maahan läikyttäin. Kuin aaveita on talot hämyiset, käy kartanoilla tytöt valkeat, he murehtien katsoo metsiin päin. Mä haastan heille, mykiksi he jää, vain pentu helmuksissa teutaroi. Kun naapurissa poika viheltää, niin vihellys kuin tyhjyytehen soi. Ja mummo akkunasta tähystää kuin mennyt aika kasvoin vakavin, ja vanha vaari parsii havastaan. Hän itseksensä virttä hyräjää ja katsoo verkkoansa silmihin, kuin suuri lukki istuin nurkassaan. Tuo vaimo mulle jotain juotavaa, mä apan sitä niin kuin ikävää. Pois siirryn ulos, laaja pihamaa on tulvillansa iltahämärää. En tiedä, minne mentävä mun ois. Niin kuljen huomaamatta rantaan päin kuin jonkin mietteen mieltä ahdistain. Mut tieltä käännyn nopeasti pois. — Mä miehen oudon venheellänsä näin kuin kohtaloa tappiin kalkuttain. ELÄINNÄYTTELYSSÄ. Mä lähestyn häkin seinää ja katson seinän taa: siellä kieli roikkuu, roikkuu ja peto huohottaa. Se suurta erämaata ja aurinkoa jois. Mut rautakaltereihin sen kaiho kuolee pois. Kuin syvä verihaava sen näkyy kidan suu. Se itseänsä vihaa ja muita halveksuu. AJAJA. Etäällä kaikesta lienen, irralla elämän puusta. Paistavat tyhjyyden kasvot kuoleman kujasen suusta. Iskevät kaviot tiehen, kaiku vuorilla paukkaa. Sammuu tiukujen äänet, kun hepo hengetön laukkaa. Mikä on kiiltely mailla? Hanki, särkynyt haave. Kuka on kulkija tiellä? Rekeensä jäätynyt aave. Mikä on heleä kupla, kumotus etäällä puussa? Pakkasen keltainen heelmä kuoleman kujasen suussa. RIKASMIES JA AARREAITTA. Kade kulkevi kujalla, luihu tiestä luimistavi, väärä vaanivi pihoa, kiero kiertävi tupoa, paha paiskovi ovea, valhe puusta vahtoavi, varas aittahan menevi. Karjui tyhjäksi tupansa, ärjyi tytöt tynnyreiksi, ämmät äimän silmukoiksi, syöksyi synkkänä ovesta, muoto mustina syvinä, silmät suurina susina. Oli kuuvalo kujalla, puu pienoinen pihalla, varjo vain oli polulla, hiiri tietä hiipotteli. HULLUT KASVOI. Ne olivat kasvot hullut. Ne kääntyivät minuun päin. Hän oli maasta tullut ja alta pimeäin. Hän kuolleen tavoin kulki, hän kävi kuin aave vain, mut mykkyyteensä sulki hän murheet vainajain. Hän haroi hiuksiansa — sysimustia kutrejaan, kuin verhoten kainouttansa ja ujoa poveaan. Kenen oli ne kasvot hullut? Ah, nuoren rakkauden. Hän oli jo maaksi tullut ja saaliiksi pimeyden. SILMÄLASIT. Ne huutokaupasta ostin, ne nenälleni nostin, ja katselin maailmaa: se kokonansa muuttui — sieltä jättiläisiä puuttui. Ja vallan kummastutti, kun pieni lilliputti oli joka ihminen — niin minä, niin kuin muutkin, ja kaikki suuri-suutkin. Maa toitotti mahtiansa. Mut hatun alle kansa ois hyvin mahtunut. Ja pallokartalle ihan ois se sopinut hiha-hihan. Mut Eiffeltornin oman se halus mahdottoman kuin suuri Ranskakin. Se tulitikuista tehtiin ja kuva pantiin lehtiin. Mut silmälasit pahat mä möin ja vohlain nahat panin kaulaan, käsihin, ja täynnä liikutusta nyt anon siunausta. RAKASTUNUT SILMÄ. (Parodia) Minä olen sinä. Sinä olet silmäni. Sinä olet kaupunki. Sinä olet lyhty kadulla. Sinä olet viheltävä juna. Sinä olet pallokartta. Sinä olet aamiainen kotona. Sinä olet iltakirkko. Mikä sinä et ole? Sinä olet lämmin vuoteeni. Sinä olet suuri ehtootähti. Sinä olet uni. Sinä olet aamu. Sinä olet ikkuna. Sinä olet hämärä horsma rauniolla. Sinä olet koti. Sinä olet naapuri. Sinä olet metsä. Sinä olet pilven varjo. Mikä sinä et ole? PESÄ. Ah, lennä unelmainen, sä lintu valkoinen, ja pesä untuvainen tee armaan unehen! Kun aamulla hän havaa ja löytää pesän sen, niin ikkunansa avaa hän untaan itkien. POLKU. Sun kotoasi kauaksi on polku ruskea. Mun kotoani kauaksi on polku ruskea. Ei kenkään tiedä, kuinka on se polku ruskea. Ei kenkään tiedä, kuinka on se polku ihana. Mut ruskeata polkua ei ole ollenkaan. Se kankahalle kuvastuu. Se on kaihomieli vaan. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74743 ***