*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75736 ***

language: Finnish




VANHA KONSTI PAREMPI KUIN PUSSILLINEN UUSIA

Kertomus hra Kenosen matkasta Lontooseen


Kirj.

TIITUS





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1926.




I


Oli kevät.

Herra Kenonen oli matkalla ulkomaille. Siis asiasta on tehtävä kirja.
Ja tässä se kirja nyt tulee.

Neiti Leena Kenonen oli kirjoittanut Lontoosta, että isä tulisi häntä
noutamaan, niin näkisi samalla tämän kaupungin.

— Ikäänkuin siinä olisi mitään näkemistä! sanoi hra Kenonen
aamiaispöydässä, kirjettä lukiessaan. — Ne vain luulevat. Ja olenhan
minä nähnyt siitä postikortteja ja muita kuvia. Kaupunki kuin kaupunki.

Mutta seuraavana päivänä ilmoitti hän, että koska ei tyttö osaa sieltä
yksin tulla, niin kai hänen on lähdettävä. Sehän on hänen vanha
kohtalonsa.

"Lähetä lapsi asialle, lähde itse perässä".

Ja näkeepähän samalla, missä määrin se tyttö nyt sitten tulee toimeen
oikeitten englantilaisten, semmoisten pitkäkoipisten piipunpolttajien
kanssa.

— Mutta kuinka sinä voit sinne matkustaa? kysyi rouva Kenonen
huolestuneena. — Osaatko sinä ollenkaan kieltä?

— Haudujuuduu?! huudahti hra Kenonen kummastuneena. — Minäkö? Oletko
sinä kuullut minun puhuvan enkeliskaa?

Rouva Kenonen ei todellakaan ole kuullut, kuinka hänen miehensä puhuu
maailmanvalloittajakansan kieltä. Eikä sitä ole kuullut kukaan muukaan.

— Jees, Hyyde Barkk! murisi hra Kenonen. — Aina sitä sen verran
osataan, että toimeen tullaan.

Ja hra Kenonen ryhtyi tekemään matkavalmistuksia. Vieläpä aivan
levollisella mielellä. Sillä hänellä on eräs tieto, jonka hän pitää
omana salaisuutenaan. Samoin kuin entinen historiallinen henkilö
sanoi: "Poikani, et aavistakaan, miten vähällä älyllä valtakuntaa voi
hallita", niin samoin on Kenonenkin tullut huomaamaan, miten vähällä
kielitaidolla voi ulkomaanmatkoja tehdä. Kunhan vain ei tuppaudu liian
pitkiin puheisiin niiden alkuasukkaiden kanssa.

Esimerkkinä mainittakoon, että kun hra Kenonen ensi kertaa oli käymässä
Tanskassa, tuli hän siellä koko ajan toimeen omalla kielellään. Ensin
hän vähän sadatteli, että mikä h—tin maa tämä on, missä ei suomea
osata, kun tanskalaiset aina kyselivät "vaba, vaba?" mutta sitten hän
jollakin rautatieasemalla kyllästyneenä ärjäisi hikeään pyyhkien:

— Vaba, vaba? Ei vapaa, vaan _piletti_, hornassa, _Kööpenhaminaan!_

Silloin tanskalainen piletinmyyjä ymmärsi todellakin, ja olivat hänen
hyväntahtoiset kasvonsa ikäänkuin kirkastuneet, kun hän ojensi piletin
hra Kenoselle ja sanoi jotain, että:

— Fem ou förre.

— Ota tuosta äläkä hörritä, ei siitä kuitenkaan saa kukaan selvää,
sanoi hra Kenonen, ojentaen 50 kruunun setelin, ja saaden takaisin sen
mikä siitä oli tulevakin.

Niin että hra Kenonen on huomannut voivansa kielitaidon puolesta
matkustaa vaikka Taka-Intiaan.




II


Nuori neiti Leena Kenonen oli oleskellut Englannissa jo useita
kuukausia, sillä hän oli matkustanut sinne ennen joulua. Hän on
todellakin vielä nuori, niin nuori, että varsinaisen, hyvästi kauppansa
tekevän ja kaikkia koulutyttöjä haikeasti itkettävän rakkausromaanin
ennätämme kirjoittaa hänestä myöhemminkin. Tällä hetkellä ei meillä
siihen ole oikein aikaa.

Hän on nimittäin vasta yhdeksäntoista vuotias. Hänellä on siniset
silmät, ja muu muoto semmoinen kuin pitääkin. Ukko Kenosta ei
todellakaan luulisi hänen isäkseen.

Leena Kenoselle oli edellisenä syksynä luvattu paikka eräässä
pankinkonttorissa sillä ehdolla, että hankkii ensin itselleen
mahdollisimman hyvän englanninkielen taidon. Pankinjohtaja sanoi,
että parasta on, jos neiti matkustaa joksikin aikaa Englantiin. Onhan
neidillä varakas isä. Leena Kenonen tuli kotiin ilosta säteillen ja
kertoi, että paikka on saatu, mutta pitää ensin käydä Englannissa kieli
oppimassa.

— Siis se jäi saamatta, sanoi hra Kenonen kuivasti. — Luuletko sinä,
että minä olen mikään Kordelinin säätiö?

Neiti Kenonen itkeä tihautti ja kertoi sitten, mitä pankinjohtaja oli
arvellut hra Kenosen taloudellisesta asemasta.

— Vai niin, sanoi Kenonen. — Taikka jos se nyt sikseen tulee, niin
kestän kai minä vielä tämänkin kolauksen. Saat lähteä jos mielesi
tekee, mutta muista siellä aina, että minä tienaan täällä kotona vain
markkoja enkä puntia. Ja käytä aikasi hyvin ja opettele ensin lausumaan
se niiden "the". Sen kun on oppinut sanomaan, niin kyllä sitten oppii
kaiken muunkin. Jollei sitä hau-hau-kieltä opi siellä paikan päällä,
niin ei sitä sitten kai opi missään muuallakaan. Mistä ne lienevät itse
sen ensin oppineet?

Neiti Kenonen hymyili kyyneltensä läpi. Hän oli onnellinen ja kiitti
isäänsä, mutta hra Kenonen sanoi:

— Käy ostamassa sanakirja ja ala lukea.

Eräänä koleana syyspäivänä lähti sitten laiva Helsingin satamasta.
Leena Kenosta oli saattamassa isänsä sekä eräitä tyttötuttavia, jotka
hra Kenonen muisteli joskus nähneensä tyttärensä seurassa. Mutta oli
siellä myöskin eräs nuori mies, jota ei hra Kenonen ollut koskaan
nähnyt, ja joka toi hänen tyttärelleen suuren kukkakimpun.

— Mikähän käki sinäkin olet? ajatteli hra Kenonen kummissaan ja
epäluuloisena. — Tuopi Leenalle kukkia, lapselle!

Hra Kenosella ei kuitenkaan ollut enää tilaisuutta tutkimuksiin ja
kuulusteluihin, sillä laiva lähti, ja Leena ja hänen saattajansa
huiskuttivat toisilleen niin kauan kuin näkivät toisensa. Varsinkin
se pojanlorvelo huiskutti. Hra Kenonen huiskautti vain pari kertaa
etukäpälällään ja lähti sitten kävelemään, ajatellen mennessään, että
hyvä olikin, kun tyttö lähti pois. Tiedä näistä helsinkiläisistä
kekkaleista, jotka hännystelevät keskenkasvuisia tyttöjä. Mutta
tottapahan nyt unohtuu. Ja tulehan sitten, vintiö, vain kuikuilemaan
meidän nurkille, niin kyllä minä silmät sinulta saippuoin, ja katsokoon
silloin Leenakin eteensä, uhkasi hra Kenonen itsekseen. — Sillä se on
niinkuin Syyrakki sanoo: "Kurittamatoin lapsi tulee niin kankiaksi kuin
hillimätöin hevonen".

Kenonen luulee tuntevansa nykyajan nuorison. Mies parka!




III


Oli siis, palataksemme asiaan, kevät, ja hra Kenonen oli matkalla
Englantiin.

— "Pyhä Yrjänä ja iloinen Englanti", mutisi hra Kenonen,
joka nuorempina päivinään oli lukenut Walter Scottin suuren
"Ivanhoe"-romaanin. "Pyhä Yrjänä ja iloinen Englanti", huusivat
Rikhard Leijonamielen johtamat isänmaalliset metsäsissit, hyökätessään
sankarillisella urhoollisuudella Torquilstonen linnaa vastaan.

— Saa nyt sitten nähdä, kuinka lysti paikka se oikeastaan on, ajatteli
hra Kenonen. — Mutta kyllä minä melkein luulen, että Kööpenhaminan
Tivoli on hauskempi.

Päästyään laivaan ryhtyi hra Kenonen etsimään hyttiään. Se oli kahden
hengen hytti, mutta vuoteet eivät kuitenkaan olleet päällekkäin,
vaan kumpikin puolellaan komeroa. Toisen vuoteen reunalla istui jo
hyttitoveri, isäntämiehen näköinen, sarkapukuinen henkilö.

— Jaa, saan esittää itseni, Kenonen! sanoi hra Kenonen virallisesti.

— Minä olen Taavetti Tiilikainen Kurkiharjusta, vastasi isäntämies
vähemmän virallisesti. — Englantiinko se on matka?

— Minulla on vähän asiaa Lontooseen, sanoi hra Kenonen sellaisen
miehen äänellä, jolle Lontoon matka on osapuilleen saman tekevä kuin
käynti Keravalla tai Kirkkonummella.

Taavetti Tiilikainen Kurkiharjusta ilmoitti, että hänellä oli myöskin
Lontoo matkan määränä, sekä lausui tyytyväisyytensä sen johdosta,
että oli hyttitoverikseen saanut suomalaisen miehen. Oli jo alkanut
häntä vähän epäilyttää, saako ensinkään tarinatoveria, kun ei ollut
vielä suomen sanaakaan kuullut, vaikka oli jo toista tuntia laivalla
oleskellut.

— Kuinkas te sitten olitte aikonut Englannissa toimeen tulla? kysyi
Kenonen.

Isäntä Tiilikainen sanoi, että hänellä on siellä poika tai ainakin
pitäisi olla. Kaipa se sitten hoitaa asioita, kun sinne asti tullaan.

— Minulla on siellä tytär, selitti hra Kenonen. — Vaikka en minä
hänen apuaan tarvitse. On tässä oltu ulkomailla kerta jos toinenkin.

— Arvaahan sen. Minulla tämä on ensimmäinen reissu. Kuuluu olevan
suuri kaupunki, se Lontoo.

Hra Kenonen sanoi:

— Eikö tuossa riittäne näkemistä yhdeksi kertaa.

— Mutta mitenkähän se on tällä laivalla sen syömispuolen laita?

Hra Kenonen selitti, ettei siitä tarvitse murehtia.

— Mutta ei minulle sen puolesta tiukka tulisi, vaikka... minulla
on omatkin eväät. Kalakukko ja piirakoita ja voita, ilmoitti
kurkiharjulainen.

— Näytät sinä olevankin oikea savolainen, ajatteli hra Kenonen
itsekseen.




IV


Laiva oli lähtenyt, Helsinki häipyi vähitellen näköpiiristä. Laiva,
jonka oli poikettava ottamassa voilasti, puski Hankoa kohti.

Tunnin kuluttua sanoi Taavetti Tiilikainen:

— Niin tämä matka on melkein kuin Saimaalla kulkisi. Minä luulin, että
kun merelle tullaan, niin sitten ei näe muuta kuin taivasta ja vettä.

Hra Kenonen vastasi profeetallisesti, ettei ole matka vielä kuin
alussaan, eikä oikeastaan alussaankaan. Vielä sitä vettäkin nähdään,
jos ei tämä riitä.

— Voipi olla, myönsi Tiilikainen, joka ei rakastanut väittelyä.

Mutta kuinka tahansa, ulkomaanmatkalla sitä nyt ollaan. Tässäkin kaksi
tavallista suomalaista miestä, joilla ei kummallakaan nähtävästi ole
mitään erityisempää asiaa oman maan rajojen ulkopuolelle, semminkään
enää nyt, kun kansamme viimeinkin on isäntänä omassa talossaan. Ennen
se tuli joskus lähtö tahtomattakin.

On merkillistä, miten jokainen suomalainen, joka on matkustanut
ulkomailla, tapaa siellä suomalaisia jokaisessa loukossa,
semmoisissakin, joihin ei luulisi kenenkään suomalaisen löytävänkään.

Mutta mahdollisesti se johtuu siitä, että jokaisessa meistä on hiukan
tuttavaamme Teuvo Tuiteria.

Ehkä saamme kertoa tässä välillä vähän Teuvo Tuiterista ja hänen
ikävästään vieraille maille.

Teuvo Tuiteri on kyllä jo ollutkin ulkomailla.

Kerran Haaparannassa ja samoin kerran Tallinnassa. Siis kahdessakin
valtakunnassa.

Mutta kun toiset seurassa alkavat kertoilla Saksan-, Englannin-
ja Ranskanmatkoistaan, sitten kun Teuvo Tuiteri ensin on kertonut
elämyksistään ja huomioistaan Tallinnassa ja Haaparannassa, vaikenee
Teuvo Tuiteri ja tulee surumieliselle, ettemme sanoisi synkälle
tuulelle.

Hänestä tuntuu siltä kuin eivät hänen tähänastiset ulkomaanmatkansa
olisikaan olleet mitään mainittavia ulkomaanmatkoja.

Mutta päästä kerrankin Saksaan, Italiaan, Egyptiin, niinkuin muut
matkailijat... se olisi toista.

Ja toista olisi ruveta kertomaan:

— Apropoo suurista rakennuksista... kun minä ensi kerran tulin
Egyptiin...

Kuin että:

— Silloin kun minä olin V.P.K:n sammutusosaston toimeenpanemalla
huviretkellä Tallinnassa...

Ja Teuvo Tuiterin rintaa on aina kalvanut sanomaton kaipaus päästä
kerrankin oikein ulkomaille — jonnekin kauas. Ei tosin mihinkään
Intiaan jalopeuroja ja tiikereitä metsästämään eikä Afrikkaan
krokotiilejä onkimaan, vaan johonkin viljavaan, vanhaan sivistysmaahan,
jossa on jaloja taideteoksia ja vanhoja ritarilinnoja ja uhkeita
viinitarhoja, sellaisia kuin kuvapostikorteissa näkyy. Tämä kaipaus
syttyi Teuvo Tuiterin rinnassa jo maailmansodan alkuaikoina.

Silloin ei tosin voinut muita ulkomaanmatkoja ajatella, mutta pääsihän
sentään matkustamaan Venäjälle. Ja Venäjä on laaja. Ryssät ovat
tosin ryssiä, mutta kieltämättä olisi Venäjälläkin paljon outoa ja
mielenkiintoista nähtävää, ja ainakin olisi siellä riittävästi tilaa
liikkua — —.

Ajatus hautui. Se kypsyi vähitellen. Vihdoin osti Teuvo Tuiteri pienen
suomalais-venäläisen tulkkisanakirjan ja lueskeli sitä iltaisin,
milloin ei ollut ystäväpiirissä kortinpeluussa. Samaan aikaan
alkoi hän raitiovaunuissa kuunnella venäläisten rouvien molotusta,
että käsittäisikö tuosta muka mitään, ja luulikin silloin tällöin
ymmärtävänsä jonkun sanan.

Hän alkoi kerätä matkarahastoa. Hän ryhtyi säästämään.

Hänellä olikin joku tuhatkunta markkaa, kun Venäjällä äkkiä tuli
vallankumous, tuli että tömähti.

— Sisso! sanoi Teuvo Tuiteri.

Mutta älähän mitään. Liikeyhteys Venäjän kanssa kukoisti. Alkoi oikea
keinottelukuume. Suomalaisia matkusti Venäjälle kauppoja tekemään, ja
he hyötyivät niistä mahdottomasti.

Teuvo Tuiteri ei ollut vielä kypsä lähtemään itse, mutta
keinotteluvimma tarttui häneenkin. Hän ryhtyi yhteen puulaakiin erään
ystävänsä kanssa, joka matkusteli Venäjällä liikeasioissa, ja alkoi
hyötyä huimasti. Oli aivan uskomatonta, kuinka helposti rahaa tuli.
Sitä tuli kuin tuohta.

Teuvo Tuiterilla oli lopuksi 85,000 duumaruplaa pöytälaatikossaan.

Sitten tuli romahdus ja bolshevikkivalta, ja kapina ja kova tupenrapina
myöskin Suomessa, ynnä sitä seuraavat ajat. Venäjän-yrityksessään
oli Teuvo Tuiteri menettänyt kaikki säästönsä ja joutunut vielä
tekemään velkaakin. Ne 85,000 ruplaa ovat tosin vieläkin hänen
pöytälaatikossaan, odottamassa ruplan nousua.

Se oli paha kolahdus. Mutta Teuvo Tuiteri oli vielä nuori ja joustava.
Hän toipui.

Alkoi saksalaisaika. Teuvo Tuiterikin osti saksan kieliopin ja alkoi
kerätä uutta rahastoa Saksan matkaa varten. Hän seurasi innokkaasti
Saksan olojen kehitystä ja Saksan markan kurssien vaihteluja, ja ryhtyi
lopulta, niinkuin moni muukin, keinottelemaan Saksan rahalla. Ensin
hyvin arkaillen ja varovasti, mutta sitten, menestyksen rohkaisemana,
yhä uskaliaammin.

Kunnes hänellä oli niin paljon saksan markkoja, että hän saattoi laskea
tekevänsä ilmaisen Saksan matkan ja hyötyvänsäkin vielä huomattavasti,
tekemällä taitavia ostoksia. Silloin romahti saksan markka ja se
lankeemus oli suuri.

Teuvo Tuiteri oli aivan huumautunut.

Epätoivoissaan alkoi hän ajatella matkaa jonnekin kauas itämaille.
Etenkin Japaniin. Hän alkoi lukea maan- ja kansatieteellisiä kuvauksia
Japanista ja valvoi usein puoleen yöhön, miettien keinoa, millä voisi
tehdä ilmaisen matkan Japaniin. Kun saisi jossakin sinne menevässä
laivassa helpon ja mukavan työn, mutta ei mitään sellaista, joka
pakottaisi kiipeämään mastoon. Pelkkä mastoonkiipeämisen ajatuskin
pyörrytti häntä.

Näistä suunnitteluista ja haaveista herätti hänet kolkolla tavalla
Japanin maanjäristys.

Teuvo Tuiteri haihdutti mielestään kaikki Japania koskevat unelmat.

Syksyllä hän tapasi eräässä seurassa taiteilijan, joka äsken oli tullut
Parisista. Taiteilija lausui "Parii" ja oli hyvin ranskalaistunut
muutamissa viikoissa.

Teuvo Tuiteri kuunteli melkein hengitystään pidättäen. Ja keskustelun
kuluessa kuuli hän, että nyt, kun Saksaan matkustaminen sikäläisten
huonojen olojen johdosta on käynyt miltei mahdottomaksi, on englannin
ja ranskan kielen opiskelu Helsingissä päässyt ennenkuulumattomaan
vauhtiin.

Äkkiä selvisi Teuvo Tuiterille, että hänen on tästä lähin ponnistettava
kaikki voimansa voidakseen matkustaa kerran Parisiin. Se on sentään
hienoin kaikista hienoista paikoista. Tulisi aika, jolloin hänkin voisi
vaatimattomasti sanoa:

— Parisissako? Kyllä minä sen kylän tunnen...

Teuvo Tuiteri päätti kotiin tultuaan ryhtyä ottamaan ranskankielen
tunteja. Hän oli kuullut, että ranska on sellaista kieltä, jota on
paras olla yrittämättä ilman opettajaa opiskella.

Tämän päätöksen tehtyään sammutti hän lampun ja kääntyi seinään päin
sekä nukkui heti.

Koko-yön hän näki unta Parisista. Hän liikkui siellä kuin kotonaan,
mikä oli sitä helpompaa kun kaikki parisilaiset, kumma kyllä, puhuivat
sujuvasti suomea.

Aamulla herättyään oli ensimmäinen uutisotsake, mihin hänen huomionsa
lehdessä kiintyi: "Ranskan frangi laskee huomattavasti".

Teuvo Tuiteri ei vielä ryhtynyt ottamaan ranskankielen tunteja.

Hän jäi toistaiseksi odottavalle kannalle.

Mutta kaikki muut, jotka kynnelle kykenivät, kiiruhtivat Parisiin,
missä lopulta kotiinpalaavien kertomusten mukaan, puhuttiin suomea
joka kadunkulmassa. Ja kaikki ylistivät kilvan Ranskassa elämisen
ylenluonnollista halpuutta ja haukkuivat voimainsa mukaan saksalaisia
muukalaisten nylkemisestä.

Teuvo Tuiteri ei ole vieläkään käynyt Ranskassa, mutta jos joku
mahdollisuus siihen ilmenee, ja ellei Ranska loppujen lopuksi tule
yhtä kalliiksi kuin Saksa, niin kyllä hän vielä sinne matkustaa. Sillä
hänestä tuntuisi elämä hukkaan menneeltä, ellei hän kerran pääsisi
käymään kauempanakin kuin Haaparannassa ja Tallinnassa.




V


Oli otettu Hangosta laivalasti ja lähdetty jatkamaan matkaa. Ja
seuraavana aamuna oli hra Kenosella tilaisuus ja mielihyvä huomauttaa
hyttitoverilleen:

— Niinkuin näkyy, niin on sitä vettäkin tällä välillä.

Mihin toinen myönsi:

— Näkyyhän tuota olevan, jos sitten riittänee Hulliin asti.

— Haha! sanoi hra Kenonen. — Ei ole pelkoa kesken loppumisesta.

Mitäkö me alkumatkasta kertoisimme?

Mitäpä siitä oikeastaan olisi kertomista? Ei ainakaan kummempaa.
Sillä kun ei Itämerellä edes myrskyä sattunut, niin vähät siinä
oikeastaan oli ihmeet kerrottaviksi. Se vähän meritautia, mitä jotkut
heikkoverisemmät sairastivat, ei ansaitse kuvailemista. Ja matkaseura
oli semmoista kuin se tällaisilla laivamatkoilla tavallisesti on.
Jollei lukija vielä itse ole ollut ulkomaanmatkalla, niin hän kumminkin
piakkoin sellaisen tekee, ja näkee silloin omin silmin. Toiset olivat
ulkomaalaisia ja puhuivat englantia, toiset olivat suomalaisia ja
puhuivat ruotsia. Niinkuin tavallisesti. Kenonen ja Kurkiharjun rikkain
talollinen Taavetti Tiilikainen vain puhuivat suomea, herättämättä
kuitenkaan erityisempää huomiota. Maailmansodan jyrinässä on ihmiskunta
tottunut kaikkeen. Sitä ei ihmetytä edes sekään, että Suomesta
tulevalla laivalla kuulee suomeakin.

Matkustajien joukossa oli eräs englantilainen perhe, herra, rouva ja
kaksi tytärtä, jotka olivat matkalla Suomesta Englantiin. Herran nimen
oli Kenonen nähnyt matkustajaluettelossa, mutta oli se semmoinen,
ettei hän yrittänyt sitä ajatuksissaankaan lausua. Sen verran oli
Kenonenkin hajulla englanninkielen salaperäisyyksistä, että ymmärsi
tuollaisen nimen oikein lausumisen kuuluvan synnynnäisen englantilaisen
etuoikeuksiin.

Mutta tämä herra pyöreine ruumiinmuotoineen, pyöreine,
ihmisystävällisine kasvoineen ja suurine, pyöreine silmälaseineen
muistutti Dickensin sankaria Samuel Pickwickiä, Esq., jonka kuvan
Kenonen oli jossakin vanhassa kuvalehdessä nähnyt, ja hra Kenonen risti
tämän myötätuntoisen näköisen herrasmiehen siitä syystä Pickwickiksi.

Oltiin tulossa Kielin kanavaan. Oli syöty päivällinen ja juotu sitten
tavanmukaiset kahvit tupakkahytissä, ja alettu vähitellen hajaantua
iltakävelylle kannelle. Edessäpäin häämöttivät Saksan valot.

Hra Kenonen ja isäntä Tiilikainen katselivat sinne päin, saatuaan
kuulla, että siellä se on nyt sitten se Saksa, useinmainittu. Mr
Pickwick, joka oli kävellyt yksikseen kannella, pysähtyi heidän
luokseen ja sanoi ystävällisesti, hypistellen sikaria kädessään:

— Saanko pyytää tulta?

— Pliis! vastasi hra Kenonen kohteliaasti ottaen tulitikkurasiansa ja
ojentaen sen englantilaiselle.

— Kiitoksia paljon! sanoi viimemainittu. — Kaunis ilma tänään!

— Joo, se on kyllä mukiinmenevä, myönsi hra Kenonen.

Sitten hän vasta hoksasi hämmästyä. Hänen kasvoillaan oli kummallinen
ja ällistynyt ilme, kun hän sanoi:

— Te puhutte suomea!

— Kyllä minä puhun sitä.

— Ja olette englantilainen?

— Kyllä minä olen englantilainen, myönsi toinen. — Mutta minä olen
ollut kahdeksan vuotta Itä-Suomessa — olen insinööri — ja siellä
oppinut suomea.

— Niin, siellä kyllä oppii, vakuutti Tiilikainen keskusteluun
puuttuen. — Ei itse vanha kehnokaan jaksaisi siellä olla suomea
oppimatta. No terveppä sitten mieheen! Minä olen niitä Kurkiharjun
Tiilikaisia.

Engelsmanni paiskasi kättä aito suomalaiseen tapaan, ja näin oli
solmittu ystävyyden liitto.

Englantilainen oli sanonut nimensä, mutta kun sen lausuminen tuotti
niin Kenoselle kuin Tiilikaisellekin voittamattomia vaikeuksia, ja kun
hra Kenonen pari kertaa oli harmikseen ja häpeäkseen sanonut häntä
herra Pickwickiksi, sanoi englantilainen, että sanokaa vain pois vaikka
Pickwickiksikin. Yhtä hyvä nimi se on kuin joku muukin.

Niin että voimmehan mekin sanoa häntä herra Pickwickiksi. Nimi kuin
nimi.




VI


Laiva ei ollut eilisen teeren poikia, mutta se oli vakava ja
tukevatekoinen. Saatuaan mahansa täyteen hyvää suomalaista meijerivoita
ui se vakavasti kuin lehmä. Eivät sitä tuulet ja laineet paljonkaan
tuljutelleet. Kapteeni oli tehty samaan malliin kuin laivakin, mikä
oli omiaan yhä lisäämään rauhan ja turvallisuuden tunnetta tässä
vanhassa astiassa. Luokkamatkustajatkin, kaikista kielellisistä
ja mielellisistä eroavaisuuksista huolimatta alkoivat pian tuntea
olevansa kuin samaa perhettä. Tähän tulokseen oli omiaan erityisesti
vaikuttamaan Mr Pickwick, joka pian joutui seuran puheenjohtajaksi
ja yhdyssiteeksi. Mr Pickwick oli kaikinpuolinen poikkeus yleisistä
englantilaisuussäännöistä: hän ei ollut pitkä ja laiha, vaan enemmän
lyhyt ja lihava, hänen kasvonsa eivät olleet luisevat ja kapeat, vaan
pyöreät, kaikinpuolin pyöreät, hän osasi suomea ja ruotsia ja — last
but not least, sanoi hra Kenonen, lausuen sen rehellisesti niinkuin se
kirjoitetaankin — hän ei polttanut piippua, vaan sikaria. Hra Kenonen
sanoi, että tuossa keukkaleukaisessa piipunpolttamisessa on jotain
ärsyttävää.

— Voipi olla, myönsi Tiilikainen. — Mutta se vanha pitkävartinen
herraspiippu ja sitten se talonpoikainen punainen lankivarsi ovat
erikseen.

Oli iltayö. Kielin kanavaa pitkin lipui laiva, ja kirkkaat, määrätyn
välimatkan päässä olevat lamput ujuivat kahdeksi kilometrejä pitkäksi
kulkueeksi edessä ja takana kanavan rannoilla. Varhaiskevään tummassa
yössä teki tämä kaikki varsin runollisen vaikutuksen.

Vähitellen painuivat muut matkustajat yöpuulleen. Kenonen,
Tiilikainen ja Pickwick vain valvoivat myöhempään, katsellen nukkuvan
Pohjois-Saksan hämärästi häämöittäviä rantoja.

Pickwick kertoi ystävilleen suomalaisille oloista Englannissa ennen
sotaa ja sodan jälkeen, ja kiitolliselle kuulijakunnalle hän kertoikin.
Kunnon suomalaiset, joilla tähän saakka oli ollut verraten ylimalkaiset
käsitykset oloista ja elämästä ja maailmankatsomuksesta tuolla
sumuisella saarella, joka on ruvennut merien ja melkoiseksi osaksi
maittenkin herraksi, kuuntelivat korvat hörössä ja suu puoleksi auki.
Kenonen vain silloin tällöin sanoi "jaa" tai "jaha".

Maailmansota teki sen, ettei Englanti enää ole sisäisesti enempää
kuin ulkonaisestikaan sama kummallisuuksien maa kuin se, jonka
olemme oppineet romaaneista tuntemaan, ja jonka pääpiirteenä oli,
että herrasmiehen oli ehdottomasti pukeuduttava hännystakkiin,
käydessään päivälliselle, söipä hän sitten vaikka omassa yksinäisessä
ylhäisyydessään kotonaan ilman muuta seuraa kuin tuolin takana seisova
ja tarjoilua hoitava palvelijansa. Maailmansota antoi hännystakille
vakavan iskun. Englantilaisen herrasmiehenkään ei tarvitse nääntyä
nälkään, jos hänellä syystä tai toisesta ei ole tilaisuutta muuttaa
juhlapukua ylleen päivälliselle käydessään. Saksalaisten zeppelinien
pudotellessa pommejaan pilkkopimeään Lontooseen ja englantilaisten
herrasmiesten taistellessa ja kaatuessa länsirintaman juoksuhaudoissa
rinnakkain kaivostyöläisten, tehtaantyömiesten ja renkimiesten kanssa
alkoi englantilaisille selvitä, että maailma on taas vähän muuttunut
ja että siinä on suurempiakin asioita kuin klubit, hockey-peli,
päivälliset hännystakissa ja sunnuntairatsastukset Hyde Parkissa. Niin,
mitä Hyde Parkiin tulee, niin onpa jouduttu jo niinkin pitkälle, että
— parlamentin erikoispäätöksen nojalla, vähempi ei siihen olisikaan
riittänyt — tässä puistossa saa kuka tahansa ajella tavallisella
vuokra-ajurilla, mikäli sellaisen vielä jostain Lontoossa löytää, tai
taksa-autolla. Ennen sotaa ei kukaan oikea englantilainen olisi voinut
kuvitellakaan sellaista mahdollisuutta, että tässä puistossa saisivat
ajella muut kuin ne, joilla on omat, yksityiset ajopelinsä. Eikö tämä
jo osoita, että Englannin elämässä on tapahtunut mahtavia mullistuksia?

— Juu, totta varmaan! myönsi hra Kenonen hartaasti.

Paitsi näitä yleisluontoisia selvityksiä antoi Mr Pickwick
suomalaisille hyviä käytännöllisiäkin neuvoja, kuten sen, että
autonkuljettajalle on aina ja ehdottomasti annettava juomarahaa
taksamittarin ilmoittaman hinnan lisäksi, ja että miesten on hississä
otettava hattu päästään, jos hississä on nainen tai naisia.

— Siis hississä ja kirkossa, totesi Tiilikainen, näyttäen painavan
asian muistiinsa. — Pitääkös ulkonakin kenelle pää paljastaa?

— Ei muille kuin Whitehallin kadulla, joka vie Trafalgar squarelta
Parlamenttitalolle, olevalle tuntemattoman sotilaan haudalle.

— No nämä nyt muistaa, sanoi Tiilikainen. — Ja meidän apteekkarille
minä myöskin paljastan, jos se sattuisi tulemaan vastaan, se kun nyt
on hänkin ulkomaanmatkalla. Tämmöisen kansanmiehen täytyy olla hyvissä
väleissä apteekkarinsa kanssa.

Vielä saatiin tietää, että kaikki oikeat ihmiset matkustavat
Englannissa kolmannessa luokassa.

— Minä olen kyllä tottunut matkustamaan toisessa, sanoi hra Kenonen.

— Minä en kyllä ole tottunut matkustamaan paljon missään luokassa,
sanoi Tiilikainen.

Mr Pickwick sanoi, että ensi luokassa matkustavat vain ylimykset
ja miljonäärit, eivätkä matkusta nekään sen mukavammin kuin
kolmasluokkalaisetkaan, ja toisessa luokassa vain ylimysten palvelijat.

— Jaa, en minä sitten siihen luokkaan lähde, sanoi hra Kenonen. —
No nytpä me sitten jo oikeastaan tiedetäänkin kaikki, mitä tarvitaan,
osataksemme elää maassa maan tavalla. Kiitoksia paljon vain neuvoista!

— Ei kestä. Myöhä on jo. Hyvää yötä! sanoi Mr Pickwick ystävällisesti.

— Gunatt! vastasi hra Kenonen kohteliaasti. Oikeastaan tarkoitti hän
sanoa sen englanniksi "gud nait", mutta jokseenkin yksiinhän se löi.

Tiilikainen ja Kenonen eivät vieläkään malttaneet mennä nukkumaan,
sillä oli niin hauska katsella suurta kanavaa öisessä valaistuksessaan.
Ja laivojakin tuli silloin tällöin vastaan.

— Vai on sinulla poika Englannissa, sanoi Kenonen

— On, vanhin poikani Jaakko. Lukee yliopistossa joksikin maisteriksi
ja on joskus puhunut, että minun pitäisi pistoovata hänelle
ulkomaanmatka, mutta enpä ole tuosta ollut tietääksenikään, ennenkuin
sain syrjäisiltä kuulla, että sillä oli Helsingissä jo melkein kuin
morsian. Minusta se on liian aikaista, mutta minäkös hänen kanssaan
taistelemaan! Tietäähän sen tämän nykyajan nuorison. Siitä se vasta
oikein yltyy. Se vapaussotako se lie tehnyt sen niin sotaiseksi. Minä
äidin kanssa neuvottelin, ja se kun on semmoinen järkevä emäntä, niin
se sanoi, että antaa hänen nyt lähteä ulkomaille, niin unohtuvat siellä
ne Helsingin hepsankeikat. Kirjoitin Jaakolle ja sanoin, että lähteköön
nyt sitten sille ulkomaanmatkalleen, ja se lähti Saksaan ja Englantiin.

Hra Kenonen myönsi, että se oli viisaasti järjestetty. Se on kyllä
vanha konsti, mutta se on osoittautunut useimmiten auttavaksi.

— Niinhän ne ovat enimmäkseen ne vanhat konstit todisti
Tiilikainenkin. — Yksi vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia.

— Totta varmaan! vahvisti hra Kenonen, muistaen Leenansa saamaa
arveluttavan suurta kukkavihkoa.

Vihdoin alkoi näitä viisaita vanhan kansan isiä nukuttaa.

Kun he myöhäisenlaiseen heräsivät, oltiin Pohjanmerellä.




VII


— Joutuipahan kerran Kurkiharjun Taavetti Tiilikainen Pohjanmerelle,
ihmetteli hra Kenosen matkatoveri. — Mutta eihän tämä ole sen kummempi
kuin tuo äskeinen Itämerikään. Laineet tosin näyttävät suuremmilta kuin
Saimaalla, mutta minä kun olen ollut siinä käsityksessä — mistä lienen
lukenut vai kuullutko lienen — että täällä se muka oikein viskelee...

— Kyllä se vielä ennättää tapansa näyttää ennenkuin Hullissa ollaan,
mainitsi kuivasti eräs siitä sattumalta ohikulkeva laivamies.

Hra Kenonen ajatteli toistaiseksi muita asioita ja sanoi sitten:

— Kyllä sinä oikeassa olet, ettei näistä nykyisistä
kaupunkilaistytöistä ole naimisiin. Eivät ne muuta osaa kuin tukkaansa
lyhentää.

— Ja hameitaan, lisäsi isäntä Tiilikainen. — En minä heitä tosin
monta tunne, mutta näin minä viime kesänä siellä meidän pitäjässä,
Pörsänperän kylässä — siellä on semmoinen pahanniminen syrjäkylä —
muutaman ilmestyksen, joka mahtoi olla ikäänkuin kaikkien synnynnäisten
helsinkiläisryökkinöiden mallikappale.

Tiilikainen kuvaili lähemmin, miltä sellainen ilmiö Pörsänperässä
näytti ja vakuutti, että varsinkin Pörsänperän poikien silmät tahtoivat
mennä kieroon tuota ihanuutta vilkuillessaan. Tiilikainen kuvaili
myöskin, kykynsä ja sanavarastonsa mukaan, hänen kauniita kenkiään —
kengätkin olivat sillä milloin minkin väriset, toinen pari toistaan
koreampi — hänen läpikuultavia harsosukkiaan, hänen lyhyitä hameitaan
ja vielä lyhempää tukkaansa, hänen niskaansa, otsaansa, poskiaan,
leukaansa, pohkeitaan ja nilkkojaan, jotka olivat kuin linnulla, ja
jommoisia ei tukevatekoisessa Pörsänperän naismaailmassa oltu ikinä
nähty.

Ja tytöt painoivat muistiinsa joka ikisen seikan hänen puvustaan ja
esiintymisestään ja naurustaan ja pyörähdyksistään, jäljitelläkseen
niitä sikäli kuin pörsänperäläiset olosuhteet sallisivat.

Mutta kateus ja panettelu, jotka hiipivät jokaisen muita
korkeammalla olevan henkilön kantapäillä, eivät tehneet poikkeusta
helsinkiläisneitiinkään nähden. Tuntemattomasta lähteestä peräisin
oleva huhu alkoi kuiskailla, ettei tämä hieno vieras oikeastaan
olisikaan mikään puhdasrotuinen helsinkiläisneiti, vaan tavallinen
eteläsuomalainen maatiainen, nousukas, joka vasta äskettäin on saanut
kauppa-apulaisen tai konttoristin paikan pääkaupungissa.

Neiti itse ei tietysti tiennyt mitään näistä juoruista. Ja sitäpaitsi
ne loppuivat ennenkuin olivat ennättäneet tulla viikon vanhoiksi.
Ne lopetti Kuuselan emäntä, jonka täysihoidossa neiti asui ne kolme
viikkoa, mitkä hän Pörsänperässä vietti.

Kun Kuuselan emäntä kuuli, mitä hänen vieraastaan lörpöteltiin,
läiskäytti hän kämmeniään yhteen.

— Vai ei helsinkiläinen! Kuulkaapa:

Ja emäntä kertoi, kuinka hän eräänä iltana oli lypsyllä, ja neiti tulla
sipsutteli katsomaan ihmeellisissä kengissään likaa pelkäämättä.

— Mikä sen lehmän nimi on, jota emäntä nyt lypsää? kysyi neiti.

— Mansikki tämä on, ilmoitti emäntä.

— Ai kuinka kaunis nimi! huudahti neiti.

— Ja tuo tuossa on Mansikin vasikka, esitteli emäntä.

— Ai kuinka herttainen! Kuinka vanha se on?

— Se on vasta viikon vanha, sanoi emäntä.

— Ai kuinka sööttiä! ihasteli neiti.

Ja kysyi sitten!

— Imettääkö Mansikki sitä itse?

Emäntä loi musertavan katseen juorun levittäjiin ja kysyi:

— Etteikö hän sitten olisi oikea kaupunkilainen?!

Jo uskoivat pörsänperäläisetkin.

Taavetti Tiilikaisen kertoessa tätä itäsuomalaisella monisanaisuudella
oli tuuli vähitellen voimistunut ja meri alkanut käydä kuoppaisemmaksi.
Ja hra Kenonen oli samassa suhteessa tullut yhä miettiväisemmän
näköiseksi. Hän tuskin enää kuunteli toisen puhetta, hän oli
vaipunut istumaan erääseen kannella olevaan korituoliin ja tuijotti
vaahtopäisiin laineisiin kuin olisi hän tahtonut niiden lomassa
nähdä vilahduksen tässä suuressa laivojen hautausmaassa lepäävien
lukemattomien haaksirikkoutuneitten tai maailmansodassa upotettujen
alusten hylyistä. Laiva keikkui keikkumistaan Pohjanmeren aalloilla.
Vuoroin oli keula Huilia kohti, vuoroin taivasta kohti ja vuoroin
pohjaa kohti, kuin olisi rehelliselle merenkyntäjälle pistänyt äkkiä
päähän antautua vanhoilla päivillään sukellusvenheen alalle.

Hra Kenonen vaaleni vaalenemistaan, ja aivan odottamatta ryntäsi hän
laivan reunalle, kumartui kaidetta vastaan ja uhrasi Pohjanmeren
kaloille hyvän ja ravitsevan aamiaisensa, samalla kun röyhkeä
tuulenpuuska tempaisi lakin hänen päästään. Se oli ikuinen ero, sillä
lakki käytti tilaisuutta hyväkseen ja lähti omin päinsä purjehtimaan
kotimaatansa kohti. Kompassin puutteessa lienee se kuitenkin eksynyt
johonkin väärään satamaan, koskapa sen laillinen omistaja ei ole sitä
sen jälkeen tavannut.

— Tuon se nyt teki, totesi Taavetti Tiilikainen. — Ja hyi pakana kun
minunkin sisälmyksiäni etoo. Jokohan...?

Jo.

Taavetti Tiilikainen oli näet myöskin valmis. Hänkin sentään onneksi
ennätti laivan reunalle, niin ettei pahaa jälkeä jäänyt.

Taavetti Tiilikainen aluksi vähän häpeili tilaansa, mutta pian hän
mielensä kevennykseksi sai kuulla, ettei toistenkaan matkustajien
laita ollut sen parempi. Päinvastoin pahempikin. Päivällispöydässä
ei ollut juuri muita kuin kapteeni ja Mr Pickwick, joka ei näyttänyt
olevan milläänkään, ja joka tuttavallisesti nyökäytti Kenoselle ja
Tiilikaiselle, kun nämä tekivät miehuullisen yrityksen ottaa osansa
pöydän runsaista antimista. Mutta tuskin olivat he istuutuneet
paikoilleen, kun hra Kenonen äkkiä nousi ylös ja ryntäsi takaisin
kannelle, ja minuutin kuluttua, maisteltuaan pari palaa, nousi
Tiilikainenkin kiireesti ylös kuin olisi muistanut jotain ja mutisi
mennessään selitykseksi:

— Pitää mennä katsomaan, ettei se kaveri putoa järveen...

Sille tielleen jäivät molemmat, eikä heitä myöhemmin näkynyt
kannellakaan. He eivät kuitenkaan olleet pudonneet laivasta, vaan
olivat vetäytyneet majoihinsa niinkuin muutkin matkustajat. Siellä he
lepäsivät kumpikin vuoteellaan ja kärsivät. Tiilikainen vain kerran
huokasi:

— Kun olisi joku Joonas, jonka voisi viskata valaskalan kulkkuun!

Hra Kenonen ei vastannut siihen mitään.




VIII


Odotellessamme tämän surkeuden loppumista ei meidän tarvitse sillekään
osalle lukijakunnastamme, jolla ei vielä ole ollut tilaisuutta
merimatkaan, tarkemmin selittää, millaista se heikkous oli, joka
vaivasi Kenosta ja Tiilikaista niinkuin muitakin matkustajia. Olemme
nimittäin huomanneet, että kansallemme on auennut mahdollisuus
tutustua siihen kuivalla maallakin. Asian valaisemiseksi pyydämme
saada kärsivälliselle lukijalle kertoa omat viimekesäiset kokemuksemme
eräässä n.s. "sydänmaan junassa". Kertomus kuuluu seuraavalla tavalla:

Rautatietä sinne ei vielä ole saatu, lieneeköpä oikein tosissaan
uneksittukaan. Mutta nyt ei ole enää rautatiestä paljon väliäkään,
sittenkun kauppias Piiparinen teki sen mainion ja yleishyödyllisen
teon, että osti auton välittämään liikennettä kaupungin ja Varpusalmen
laivalaiturin välillä.

Ja niin oli taas yksi nurkka kaunista Karjalaa liitetty "muun Suomen
yhteyteen". Muun Suomen ja koko maailman.

Astuimme aamuvarhaisella höyrylaiva "Melattaresta" Varpusalmen
idylliselle laiturille, ajomiehen ja perämiehen pantua kummankin päänsä
pantiksi, että kyllä Piiparisen auto siellä jossakin läheisyydessä on,
vaikka se ei huonon tien takia pääsekään laiturille saakka.

"Melatar" puhalsi meille jäähyväisensä, minkä jälkeen käännyimme
laiturilla olevien harvalukuisten, mutta suopean, vaikkakin jossain
määrin unisen näköisten alkuasukkaiden puoleen, ja tiedustelimme,
mahtaisiko Piiparisen auto olla näillä mailla.

Alkuasukkaat katselivat arvostelevasti uutta ja arvokkaan näköistä
nahkakapsäkkiämme, jonka olemme havainneet hankkivan itsellemme paljon
kenties ansaitsematonta, mutta joka tapauksessa mieluisalta tuntuvaa
kunnioitusta, ja vastasivat sitten, että kyllä Piiparisen auto on, eikä
se ole kaukana yhdestäkään meistä.

Se on nimittäin tavallisessa asemapaikassaan osuuskaupan pihassa ja
lähtee sille ominaisella junamaisella täsmällisyydellä puolen tunnin
kuluttua.

Kysyimme siis tietä osuuskauppaan.

Varmaankaan emme olisi yksinkään, neuvon saatuamme, tieltä eksyneet.
Sillä laivalaiturilta meni vain yksi tie, ja sekin suoraan osuuskaupan
pihaan. Niin että on niitä maailmassa vaikeampiakin löytöretkiä
suoritettu.

Kaiken varmuuden vuoksi lupasi kuitenkin eräs alkuasukkaista saattaa
meidät osuuskaupalle, ja sylkäistyään miettiväisesti seurasivat
toisetkin, joilla myöskin näytti olevan runsaasti aikaa, hänen
esimerkkiään.

— Niinpä niin, se on Piiparisen auto, lausui ensimmäinen saattajamme
ja toiset lisäsivät:

— Ja sahvöörin nimi on Panhelainen.

Mihin edellinen puhuja täydennykseksi lausui:

— Joo, se on sen punaparta-Panhelaisen poikia... ukko oli vain
muurarismiehiä, mutta poika on päässyt sahvööriksi.

Keskustelun täten sekä matkaa lyhentäessä että hyödyllisiä tietoja
antaessa olimme tuossa tuokiossa osuuskaupan pihassa.

Kylä osuuskauppoineen oli pienen vaaran laella. Heräävän
pohjois-karjalaisen kesäaamun luonto säteili ympärillämme kaikessa
pirteässä ihanuudessaan. Kastepisarat kimaltelivat ja linnut lauloivat.

Siellä oli auto, niinkuin oli vakuutettukin.

— Tämä on tässä sitten se ennenmainittu Piiparisen auto, huomautti
eräs saattajistamme.

— Ja tämä tässä on sitten se Panhelainen, esitteli toinen.

Kysyimme, oliko autossa tilaa. Panhelainen arveli olevan.

Molemmat vastakkain olevat takapenkit olivatkin vielä tyhjät.
Etummaiseen penkkipariin oli ahtautunut kaksi lippalakkista nuorta
miestä, pari paljasjalkaista poikaa, pelokkaan näköinen emäntäihminen
ja täysikasvuinen pullukkaposkinen tyttö, nähtävästi emäntäihmisen
tytär.

Kaikki olivat sitä mieltä, että takana oli riittävästi tilaa ja sitä
mieltä olimme mekin. Arvelimme itseksemme, että paikkakuntalaiset
ystävällisesti ja vieraanvaraisesti olivat jättäneet arvokkaimmat
paikat vierasten käytettäväksi. Mutta eräs saattajistamme paljasti
asian toisen puolen:

— Vaikka kyllähän se saattaa siellä vähän viskellä herraa...

Otaksuimme, ettei se olisi niin vaarallista, ja kapusimme arvokkaan
näköisine kapsäkkeinemme peräpenkille.

Ennenkuin lähdettiin, tuli vielä mukaan osuuskaupan hoitajakin, suuri
ja lihava mies hänkin. Osuuskaupan hoitaja mulkoili tyytymättömän
näköisenä etupuolella istuviin, jotka puolestaan näyttivät pureutuvan
entistä tiukemmin penkkeihinsä kiinni. Sitten kapusi hän viereemme.

— No ei nyt luulisi pahasti nakkelevan peräpuoltaan, ihailivat
saattajamme, nähdessään miten tukeva pari auton takaosan täytti.

Ilmestyi vielä eräs poika, joka nousi kuljettajan viereen.

Eräs saattajistamme, joka ilmeisesti halusi, että vieras olisi
lähtiessään perillä kaikista asiaan vaikuttavista seikoista, ilmoitti
meille sulkumerkkien välissä:

— Se on Panhelaisen poika.

Panhelainen katsoi kelloaan.

— Nopas nyt! sanoi hän päättäväisesti, käänsi sitten päätään
vähän oikealle, heittäen senpuolisesta silmännurkastaan pikaisen
yleiskatsauksen vaunuun ja kysyi kaikilta yhteisesti:

— Onko valmis?

— On! kuului yksimielinen vastaus.

— Siis! sanoi Panhelainen.

Auto lähti nytkähtäen liikkeelle, keikahti vähän kääntyessään pihasta
maantielle, ja matka oli alkanut.

Tie ei ollut rakennettu autoliikenteen vaatimuksia silmälläpitäen.
Sen saivat pian tuta matkustajat yleensä ja peräpenkillä istujat
erityisesti.

Tanssiessamme osuuskaupan hoitajan kanssa peräpenkin ja vaunun katon
välillä kahden mahtavan kummipallon kaltaisina, huomautti kaupanhoitaja:

— Pääasia on, ettei lyö päätään kattoon.

Nyökkäsimme myöntävästi ja nyökkäyksemme teki erikoisen pontevaksi se
tärsky, jonka juuri samassa saimme.

Panhelainen käsitti tehtävänsä niin sanoaksemme suurpiirteisesti.
Sellaiset sivuseikat kuin maantierummut ja kuopat eivät näyttäneet
erikoisemmin hänen mieltään kiinnittävän. Sitä enemmän kiinnittivät ne
meidän mieltämme, varsinkin kun kaupanhoitaja kertoi:

— Konttisen poika se sai viime reissulla semmoisen kuhmun päälakeensa,
että täytyi kymmenen minuuttia hautoa kylmällä vedellä Kekaraisen
kaivolla.

Osuuskaupan hoitajasta oli meillä muuten suuri hyöty. Hän tunsi tien
tarkoin ja ilmoitti aina, milloin oli tavallista parempi hetkaus
odotettavissa, joten tiesimme ajoissa tarrautua penkkiin kiinni.

Hyvää vauhtia sujui matka. Salomaisemat vain vilisivät silmissä. Auto
hyppi ja keikkui ja Panhelaisen innoitti suvinen luonto pistämään
lauluksi:

    "Kaunis Karjala,
    isiemme maa..."

ja lauluun yhtyi myöskin Panhelaisen poika:

    "Työhön, jaloon taistohon
    nyt poikajoukkos' saa."

Laulu katkesi kuitenkin kesken, sillä edellämainittu pullukkatyttö,
jonka mansikanpunaiset posket olivat muuttuneet maidonvalkoisiksi, sai
äkkiä ankaran meritaudinkohtauksen asianmukaisine seurauksineen.

Tyttö oli onnettoman näköinen, sillä hänen pukunsa ei ollut juuri
parhaimmassa siivossa. Me toiset surkuttelimme tytönpullukkaa, mutta
käytännöllinen ja kokenut Panhelainen huomautti, pysäyttäessään auton
lähimmän torpan kohdalle, filosoofisesti:

— Semmoista sitä voi matkalla sattua.

Mihin eräs pojista tietäväisesti lisäsi:

— Ja sattuukin usein tällä matkalla.

Neitosen siistiessä itseään torpan kaivolla pistivät miehet tupakaksi
ja vaihtoivat ajatuksia vuodentulotoiveista ja liikenneolojen
kehityksestä.

— Voi, voi kuinka sinä olet märkä! päivitteli emäntä tytön palatessa
kaivolta.

— Märkä, mutta puhdas, totesi kaupanhoitaja, katsoen asiaa sen
valoisammalta puolelta.

— Kyllä se matkalla kuivuu, ennenkuin kaupunkiin päästään, vakuutti
autonkuljettaja, jonka auktoriteetti oli kiistämätön.

Matkaa jatkettiin.

Osa lyhytmatkalaisia oli jo jäänyt välillä oleville venäjille ja
tienhaaroihin, mutta toisia oli tullut sijaan, niin että vaunu tuntui
olevan täysi, kun Hakasalon tienhaarassa puolenkymmentä henkeä
kontteineen, haravoineen ja viikatteineen viittasi autoamme pysähtymään.

— Sopiiko siihen vielä? tiedusteli joukkueen johtaja, harmaatukkainen
ukko.

— Sopiihan tänne, vastasi Panhelainen toivorikkaast.

Mutta tulijain paljoutta vähän kummeksien kysyi hän kumminkin:

— Minnekkä te kaikki olette menossa?

— Suurelle aholle.

— Vai niin, no eihän se ole kuin viisi kilometriä, sanoi Panhelainen.
— Mutta ne kampsut pitää neuvotella sinne ulkopuolelle.

Ja kuljettaja nousi "neuvottelemaan".

Kuinka lieneekään Panhelainen neuvotellut, mutta mukaan vain kaikki
pääsivät. Ilmeisesti oli mies suuri n.s. organisatoorinen kyky.
Kahdentoista hengen vaunussa oli nyt 18 sielua asianomaisine ruumiineen
ja matkatavaroineen, ja eräs eukko sanoi:

— Eihän tämä vielä mitään... on tähän enemmänkin mahtunut.

Ja todellakin: vähän matkan päässä pyrki kyytiin vielä eräs
naisihminen, jota mainittiin Silppulan tehtaan saunottaja-akaksi ja
joka kuului olevan menossa virkaansa hoitamaan.

— Ei tänne enää mahdu! huusivat eräät sisälläolijoista, nähtävästi
itsekin uskoen siihen.

Mutta ihmisystävällinen Panhelainen sanoi:

— Täytyy kai sen mummon päästä mukaan... muuten jääpi tehtaalla sauna
lämmittämättä.

— No tule sitten mummo tähän minun polvelleni, lupasi eräs ovenpieleen
ahtautunut, reilun näköinen renkimies.

Asiata tutkittaessa havaittiin, että mainitulla polvella olikin
ainoa saatavissa oleva vapaa paikka, ja mummo hyväksyi kiitollisena
tarjouksen.

— Niin:

    "istu sä kultani polvelleni
    et sinä paljon paina",

siteerasi renkimies.

Mutta nyt olikin sitten vaunu niin täynnä, ettei ovi kiinni mahtunut.

Minkä johdosta se ennenmainittu emäntä arveli:

— Jos tuo mummo vielä huiskahtaa ovesta ulos?

— Ei se putoa, vakuutti renki. — Kyllä minä tämän varjelen.

Ja mummo itse arveli vaatimattomasti:

— Kenellekäs siitä sitten olisi vahinkoa, jos yksi tällainen mummo
putoaisikin?

Mutta kun seuraavassa käänteessä mukaan pyrki kaksi naista, joista
toisella oli jauhopussi hartioillaan, täytyi itsensä Panhelaisenkin
myöntää, ettei se valitettavasti käynyt päinsä.

Minkä päälle hän vähän huoahti, luotuaan varmuuden vuoksi vielä
tutkivan katseen vaunuunsa.

Kahden ja puolen tunnin päässä siitä, kun matka oli alkanut, olimme
kaupungissa.

Tultu oli.

Ja hyvin oli tultukin.

Ainakin suurin piirtein katsoen.




IX


Kaikki loppuu aikanaan, meritautikin. Lähestyttiin Hullia, myrsky
taukosi ja haamumaisia olentoja alkoi vähitellen ilmestyä laivan
käytäviin. Olivatpa jo jotkut uskaltautuneet ruokasaliinkin asti.

Hull on, niinkuin Tietosanakirjassa sanotaan, "kreivikunnan muodostava
kaupunki Koillis-Englannissa Plumber-joen varrella, H:puron suussa,
32 km. merestä". Laiva ei jatkanut enää illalla matkaa kaupunkiin,
vaan jäi sinne miten kauas lie jäänytkin yötä viettämään. Saatuaan
kuulla syyn olevan siinä, ettei laiva voi päästä perille pakoveden
aikana, vaan on sen jäätävä aamupuoleen odottamaan nousuvettä, löi
maanviljelijä Taavetti Tiilikainen näppiä hra Kenosen nenän edessä ja
iloitsi:

— No enkös minä jo Helsingistä lähtiessä sanonut, ettei sitä niin
varmasti tiedä jaksaako tätä vettä riittää perille asti. Ja nythän se
loppui kesken!

— Häh? sanoi Kenonen. — Joko sinä alat tointua meritaudistasi?

— Entäs sinä? kysyi Tiilikainen vuorostaan.

— Minäkö, vastasi hra Kenonen kummastuneena. — Enhän minä ole
meritaudissa ollutkaan. Olin vain muuten vähän huonovointinen.

— Jaa, jaa, sanoi Tiilikainen, pyöritellen kuitenkin epäilevästi
päätään.

Matkustajat oli vallannut tullitarkastuksen edellä käyvä kiihko. Mr
Pickwick tuli antamaan hyviä neuvoja suomalaisille tuttavilleen:

— Jos teillä on alkohoolia, tupakkaa tai hajuvesiä matkatavaroissanne,
niin pankaa ne taskuihin, sillä ne ovat erityisesti kiellettyä tavaraa
Englannissa. Ja taskuja ei tarkasteta.

— Ei minulla ole mitään, ei edes hajuvesiä, sanoi isäntä Tiilikainen.
— Mitä sitten tehnevät kalakukolle?

Mutta hra Kenonen alkoi ahtaa sikareita taskuihinsa.

Tulivat laivaan tullimiehet. Huomattuaan hra Kenosen ja Tiilikaisen
kielentaitamattomiksi eivät he kuitenkaan syventyneet sen tarkemmin
heidän tavaroihinsa, vaan uskoivat hra Kenosta, kun hän rehellisesti,
päätään pudistaen vakuutti:

— Niks poks!

Tiilikaisen eväskorin sisällys heidän mieltään sentään näkyi
kiinnittävän. Ison-Britannian kuninkaalliset virkamiehet viittasivat
Taavetti Tiilikaisen mahtavaan kalakukkoon vähän hymyillen ja kysyivät,
että mikä leipä se oli?

— Kalakukko, vastasi Tiilikainen, arvaten kysymyksen.

Ja samassa hän pyöräytti terävällä puukollaan kalakukon kuoreen aukon,
kaivoi puukkonsa kärjellä esiin pari lihavaa muikkua ja ojensi ne
kohteliaasti tullimiehille:

— Saapiko olla?

Tullarit vilkaisivat toisiinsa naurussa suin ja pistivät kumpikin
muikun suuhunsa, söivät ja näyttivät tyytyväisen näköisiltä, puhuen
toisilleen muutaman sanan englanninkieltään.

— Mitä ne sanovat? kysyi Tiilikainen Mr Pickwickiltä.

— Mainioksi kehuvat, tulkitsi tämä kunnon herrasmies.

— Sitähän minäkin, sanoi Tiilikainen hyvillään. — Ja jos eivät muut
englantilaiset ole näitä herroja ärhäkämpiä, niin kyllä minä sitten
tämän valtakunnan kansan kanssa hyvin tulen toimeen. Ainakin niin kauan
kuin kalakukkoa riittää, lisäsi hän varmuuden vuoksi.

Tullitarkastuksen päätyttyä molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi
alettiin odotella maihin pääsyä, ja katsellessaan laiturilla jonkun
makasiinin seinustalla ryhmässä seisovia satamatyöläisiä sanoi
Tiilikainen kummastuneena:

— Niinhän nämä ovat kuin suomalaisia kuuna päivänä! Jos seisoisivat
Helsingin taikka vaikka Kuopion rannassa, niin ei kukaan pysähtyisi
töllistelemään.

— Jaa, mutta kyllä ne nyt ovat sittenkin englantilaisia, vakuutti
hra Kenonen. — Tämä on kaikki Englantia, nuo rakennukset tuolla
ovat englantilaisia taloja ja vesi tässä satamassa on englantilaista
vettä, ja tuo hevonen tuolla on englantilainen hevonen ja nuo miehet
tuolla ovat englantilaisia miehiä. Kaikki, kaikki mitä näemme, on ehta
englantilaista! huudahti hra Kenonen, tehden valtavan eleen oikealla
kädellään, niinkuin se vanha kehno lienee tehnyt silloin kun se sanoi:
tämän kaiken annan minä sinulle jos lankeet maahan ja kumarrat minua.

— Hm, mikä heistä tietää, tuntemattomista miehistä, epäili Taavetti
Tiilikainen yhä edelleen. — Tuokin nuori mies tuolla on ihan
samannäköinen kuin Iisakki Korhosen poika Kurkiharjussa. Vaikka ei se
sama ole, koska se Iisakki Korhosen poika kuoli viime vuonna. Kyllä
tuommoisesta naamarustingista pitäisi suomea lähteä vaikka Afriikassa.

Ja Tiilikainen käveli laivan kannella ihan sen Iisakki Korhosen pojan
näköisen nuoren miehen kohdalle, katsoi miestä suoraan silmiin ja sanoi:

— Huomenta!

— Huomenta! vastasi mies rauhallisesti.

Taavetti Tiilikainen loi voitonriemuisen silmäyksen hra Kenoseen ja
kehitti keskustelua:

— Kylmäpä teillä tuntuu olevan täällä Englannissa.

Nuori mies otti kädet housuntaskuistaan, korjasi kaulahuiviaan, pisti
kädet takaisin housuntaskuihinsa ja myönsi:

— Onhan se vielä kolakanlaista näin keväällä, mutta kyllä se siitä
päivemmällä lämpiää.

— Taidatte olla näitä hullilaisia? jatkoi Tiilikainen kanssapuhetta.

— Enkä... Puumalasta minä olen kotoisin. Minä olen tuon laivan miehiä,
selitti nuori mies viitaten keulan edessä olevaa toista suomalaista
laivaa kohti.

— Jassoo, sanoi Tiilikainen.

Mutta hra Kenonen huomautti vahingoniloisesti:

— Sinusta taitaa olla suurikin kumma, jos Puumalan mies osaa suomea.
Mutta meneppäs tarinoimaan vaikka noidenkin tuolla etempänä olevien
miesten kanssa!

— Eipä minulla ole heille mitään asiaa, sanoi Tiilikainen. — Mutta on
se sentään kumma paikka, että näinkin etäällä ensimmäiseksi suomalaisen
tapaa.

— Ei se mikään kumma ole tällä laiturilla... suurempi kumma se olisi,
jos ei tässä suomalaisia tapaisi, arveli Puumalan poika.

Päästiin siitä vihdoin laivasta. Kun hra Kenonen astui Hullin
laiturille, niin ei hän laskeutunut polvilleen niinkuin Kolumbus
Guanahanin saarella, vaan katsahti ympärilleen ja sanoi jotenkin
äänekkäästi:

— Nyt lasken minä jalkani Suur-Britannian tantereeseen!

Mihin hänen perässään tullut Taavetti Tiilikainen huomautti:

— Mutta ei se tantere sittenkään vain tärähtänyt.

Hra Kenonen ei ollut kuulevinaankaan, sillä nyt oli edessä kysymys,
kuinka päästään asemalle.

Mr Pickwick, joka perheineen itsekin matkusti samassa junassa,
järjesti kuitenkin hyväntahtoisesti sen asian, vieläpä osti piletitkin
ravintolavaunuun, käski kantajan hankkia hyvät paikat, kantaa liiat
tavarat pakaasivaunuun ja niin poispäin.

— Mitään pakaasilippuja ei täällä anneta niinkuin Suomessa, mutta
maksuakaan ei kanneta, ja tavarat tulevat varmasti perille, vakuutti
englantilainen.

Hra Kenonen tosin mullisteli vähän silmiään, mutta jätti kuitenkin
suuremman kapsäkkinsä kohtalon englantilaisen rautatiehallituksen
huomaan.

— Kantaja näytti koko homman perästä olevan hyvin tyytyväinen yhteen
shillingiin, huomautti Kenonen.

— Ja teki kunniaa kuin kenraaleille, jatkoi Taavetti Tiilikainen. —
Ei minulle olekaan ennen kunniaa tehty, niin että kannatti tämä matka
jo senkin takia.




X


— Parasta nyt on pitää paikkansa Lontooseen asti, kun kerran saatiin
näin hyvät paikat, sanoi Kenonen.

— Jaksaa tässä ne muutamat tunnit istua, kun jaksettiin laivassakin
olla, arveli Taavetti Tiilikainen.

Hra Kenosella on aikoinaan ollut eräs elämys, jonka johdosta hän,
kokemuksen koulussa viisastuneena, tuosta paikkojen hallussa
pitämisestä huomautti.

Hän oli kerran lähtenyt syksyiselle, rasittavalle matkalle huumaavasta,
sähkövaloa säteilevästä ja raitioteitten ruminaa kaikuvasta
Helsingistä, pehmittääkseen perinpohjaisesti erään kevytmielisen,
kykenemättömän ja hulttiomaisen asioitsijan, jonka leväperäisyyden
takia hra Kenonen sai tappiota sen sijaan, että hänen olisi pitänyt
saada vähintäänkin viisi kertaa suurempi summa puhdasta voittoa
yhdessä nykyajan lupaavimmista koivu- ja sekahalkoahvääreistä. Samalla
oli hra Kenosen tarkoituksena koettaa saada, asianomaisen henkisen
taistelun ja siihen olennaisena osana kuuluvan haukkumisen jälkeen, tuo
asioitsija peloitetuksi suorittamaan ainakin 50 prosenttia korvausta
siitä vauriosta, jonka hra Kenonen väitti hänen menettelynsä kautta
kärsineensä.

Mainitsemme nämä seikat vain siksi, että lukija ymmärtäisi, ettei hra
Kenonen ollut kaikkein aurinkoisimmalla tuulellaan tuolle matkalle
lähtiessään, ja kun se vielä tapahtui ikävää Karjalan rataa pitkin,
niin ei matkakaan ollut omiaan lieventämään hänen mielentilaansa
lauhkeampaan ja ihmisystävällisempään suuntaan.

Hra Kenonen istua murjotteli siis vaunuosastonsa nurkassa ikkunan
ääressä, päällystakki riippuen pitimessä ja ruskea kapsäkki lojuen
hyllyllä sohvan yläpuolella kuin linnoitus, joka turvaa alempana
sijaitsevan asutun paikan koskemattomuutta. Hän oli otsa kurtussa
lukenut ostamaansa halpahintaista ja tavallisten kaavojen mukaan tehtyä
salapoliisikisaa ja ihmetellyt pitkin matkaa teoksessa toimivan,
etevänä ja kuuluisana pidetyn yksityisetsivän hidasta järjenjuoksua
ja harmittavaa saamattomuutta rikoksen paljastamisessa. Kenoselle
itselleen oli alunpitäen ollut selvillä, mitä latua etsivän olisi
pitänyt lähteä päämääräänsä pyrkimään — Kenonen oli nimittäin ollut
niin viisas, että oli ensiksi lukenut kirjan viimeisen luvun, missä
rikos ja rikoksellinen paljastetaan, syytön vapautetaan epäluuloista ja
lurjus pannaan käsirautoihin, odottamaan ansaittua rangaistustaan.

Hra Kenonen oli juuri päässyt loppuun, kun juna pysähtyi
neljännestunniksi muutamalle "Turistin" ravintola-asemaksi
ilmoittamalle asemalle.

Tympeämielinen matkustajamme ajatteli, että jos hän olisi ruvennut
kirjoittamaan salapoliisiromaania, ei hän olisi viitsinyt päästää
käsistään noin tyhmää juttua, ja lähti sitten asemalle valloittaakseen
itselleen paistilautasen ja kaljapuolikkaan.

Toisen luokan ravintolassa oli tarjoilupöydän ääressä tavanmukainen
ihmismuuri, koska enemmän kuin puolet kolmannenluokan matkustajista
oli tietysti tunkeutunut toisen luokan ravintolaan, ja ollen yleensä
ketterämpää ja suippoluisempaa väkeä sekä ruumiillisesti voimakkaampaa,
mikä on erityisen tärkeä ominaisuus rautatieravintolassa, oli tämä
enemmistö ensimmäisenä ennättänyt saaliin jaolle.

Joka kuitenkin luulee, että hra Kenonen olisi jäänyt nöyrän,
kärsivällisen ja alistuvaisen näköisenä seisomaan tuon elävän muurin
taakse, odottamaan tyhjää nieleskellen vuoroaan siihen saakka, kunnes
useimmat matkustajista ovat ennättäneet hampaitaan kaiveskellen ja
hammastikkujaan imeskellen palata takaisin junaan, viimeksijääneiden
hotkiessa hätäisesti ja kasvot punoittaen paloja, jotka puoleksi
purtuina tahtovat takertua ruokatorveen, — joka luulee, sanomme me,
että hra Kenonen kuuluu siihen vaatimattomaan lammaslaumaan, niin
hän ei laisinkaan tunne tätä suurpiirteistä miestä ja hra Kenosen
luonnonlaatua.

Nähtyään ihmismuurin muuttui hra Kenonen oitis jonkinlaiseksi kahdella
jalalla liikkuvaksi muurinmurtajaksi, joka olisi tuottanut barbaarien
varustusten valloituspuuhassa olevalle roomalaiselle sotapäällikölle
iloa ja tyydytystä. Yksi ja toinen murahti, että kuka horna se sillä
tavalla tuuppii, mutta kukaan ei tullut epäilleeksi hra Kenosta, koska
tämä, joka on elämää kokenut ja huomattavalla käytännöllisellä älyllä
varustettu henkilö, käänsi joka toinen sekunti päänsä taaksepäin ja
huusi:

— Älkää pakatko päälle, sanon minä! Ennätätte te vähemmälläkin!

Samassa olikin hra Kenonen jo tarjoilupöydän ääressä, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä oli hän tarttunut kiinni lautaseen, jonka joku
tarjoilijattarista juuri laski pöydälle.

— Seis, hyvä herra, se oli minun lautaseni! sanoi eräs vieressä
seisova keski-ikäinen herrasmies, jolla oli tyyni katsanto ja sileiksi
ajellut kasvot.

— Se ottaa, joka ensiksi ennättää! sanoi hra Kenonen, aikoen puskeutua
takaisin ihmismuurin läpi rauhassa nauttiakseen ponnistustensa
hedelmistä, mutta se ei käynytkään niin helposti päinsä.

Vieras nimittäin tarttui hänen käteensä ja sanoi:

— Olette hyvä ja annatte minulle lautaseni.

Se oli sanottu hyvin täsmällisesti, vieläpä vaateliaastikin, mutta hra
Kenonen vain ähkäisi:

— Missä siinä on teidän puumerkkinne?

Tyynikatseinen herrasmies tarttui lautaseen sen pitemmittä puheitta,
ja vaikka hra Kenonen piti siitä kiinni kaikella käsivoimallaan, otti
toinen kuitenkin paistin häneltä helposti kuin lapselta.

Hra Kenonen avasi jo mahtavan kitansa hönkäistäkseen kaikella
keuhkovoimallaan: "Väkivaltaa! Rosvousta!" Mutta samassa työnsi
kuitenkin tarjoilijatarkin, joka kesken kiireensä oli ennättänyt
seurata herrojen kiistaa, sormensa peliin ja näissä sormissa oli
kukkurainen paistilautanen, jonka hän ojensi hra Kenoselle ja sanoi:

— Olkaa hyvä... ei tässä tarvitse tappelua tehdä, kyllä paisti riittää.

Hra Kenonen, jonka jykevät kasvot punoittivat kuin kukon heltta,
muljautti ympärilleen ankaran ja vihaisen silmäyksen, ikäänkuin
antaakseen ympäristönsä ymmärtää, että tässä onkin sellainen mies,
jonka nenän alle ei ole hyvä tulla sadetta pitämään. Mutta kohdattuaan
joka taholla puoleksi uteliaita, puoleksi hymyileviä silmäpareja ja
nauruun valmiita naamoja tuhautti hra Kenonen vain sieraimiinsa kuin
huonolla tuulella oleva härkä ja tunkeutui selkä edellä ja paistiaan
ylhäällä pitäen takaisin ihmismuurin läpi niin että joukko ympärillä
aaltoili.

Päästyään väljemmille vesille ja saatuaan itselleen paikan eräässä
pöydässä alkoi hra Kenonen syödä paistiaan ja katsella ympärilleen,
nähdäkseen missä se herra oli, joka oli häneltä lautasen ottanut.
Se sattuikin olemaan viereisessä pöydässä ja söi kaikessa
rauhassa, huomaamattakaan niitä murhaavia silmäyksiä, joita häneen
naapuripöydästä heitettiin.

— Jos tuo mies vielä jonkun kerran minun tielleni joutuu, niin kyllä
minä...! ajatteli hra Kenonen melkein ääneensä.

Hän ei lopettanut ajatustaan, mutta hän tarkoitti joka tapauksessa
sitä, että kyllä siinä silloin syntyy vähän eri krahaus.

Hetken perästä, kun hra Kenonen oli lopettanut syöntinsä, huomasi hän,
että kirottu tuntematon oli jo kadonnut.

— Menköön hiiteen ja olkoon siellä ikänsä ja viisi päivää! toivotti
hra Kenonen hänelle kaikesta sydämestään.

Hra Kenonen osti rautatiekirjakaupan myymälästä pari lehteä ja selaili
seikkailuromaaneitakin, mutta juna rupesi samassa lähtemään, ja hra
Kenoselle tuli kiire hypätä kyytiin.

Hra Kenonen pääsi toisen luokan vaunun portaalle ja astui sisälle
vaunuun.

Siinä riippui päällystakki paikallaan — eivätpäs olleet uskaltaneet
varastaa, vietävät — ja ruskea kapsäkki hallitsi lujasti korkeata
asemaansa — olisivatpas vain uskaltaneet koskea siihen, juupelit! —
mutta sohvalla, juuri siinä ikkunan vieressä, missä on niin mukava
tuolloin tällöin torkahtaa, siinä istui vieras mies... kuka vieras?...
Siinä istui se herra, joka oli ottanut lautasen hra Kenosen kädestä!

Hra Kenonen hieraisi silmiään — uskomatonta, tämä tavaton näky ei
kadonnut — se ei todellakaan haihtunut olemattomiin!

— Ylös! herra! karjahti hra Kenonen niin että viereisellä penkillä
oleva rouvashenkilö oli pudota permannolle.

Vieras herra kohotti päätään ja loi hra Kenoseen kummastuneen
silmäyksen.

— No mutta mitä nyt taas? kysyi hän sitten ikäänkuin ihmeissään siitä,
että oli joutumaisillaan jälleen riitaan hänelle täysin tuntemattoman
hra Kenosen kanssa.

— Veit, vietävä, paistin käsistäni, mutta et vie, riivattu, minun
paikkaani! karjui hra Kenonen raivosta silmittömänä. Kun suomalainen
suuttuu, niin se sinuttelee, ja hra Kenonen on — siinäkin suhteessa —
suomalainen.

— Hyvät ihmiset, päivitteli sileäkasvoinen herra muille vaunussa
olijoille, jotka ymmärrettävästi mitä suurimmalla mielenkiinnolla
seurasivat asian kehitystä. — Minä en ensinkään tunne tätä
herrasmiestä, ja nyt se on jo toisen kerran minun kimpussani! Tuolla
asemaravintolassa tahtoi syödä väkisin minun paistini ja täällä junassa
tahtoo karkoittaa minut paikaltani, jolla olen istunut Viipurista
asti...

— Kyllä minä sinut viipuroitsen! mörisi hra Kenonen ja kävi käsiksi
sileäkasvoiseen herraan paiskatakseen hänet pois paikaltaan.

Epäilemättä olisi hän sen tehnytkin, jos hän olisi ollut jonkin
verran vahvempi tai jos vieras olisi ollut jonkin verran heikompi.
Mutta vaikka hra Kenonen onkin meikein aina rajattomasti luottanut
käsivoimiinsa ja vaikka hänellä omista puheistaan päättäen pitäisi
olla suunnilleen seitsemän miehen voimat ja osapuilleen yhdeksän
miehen ymmärrys, kävi nyt kuitenkin, lyhyen käsirysyn jälkeen, niin
odottamattomasti ja vastoin laskelmia, että se olikin hra Kenonen
itse, joka tuli paiskatuksi. Vieläpä sellaista vauhtia, että hän
lensi vaunun toiseen päähän istualleen keskikäytävälle, ja näki parin
silmänräpäyksen ajan erinäisiä hyvin koreita punaisia, sinisiä ja
ruohonpäisiä aurinkoja ynnä muita taivaankappaleita.

Sitten kömpi hra Kenonen ylös.

Jos hän olisi sillä hetkellä muistanut, että junassa on hätäjarru,
olisi hän luultavasti käyttänyt sitä, mutta kun hän ei muistanut sitä
seikkaa, niin syöksyi hän hakemaan junailijaa ja muita junamiehiä
avukseen hankkiakseen itselleen oikeutta.

Viereisessä vaunuosastossa pysähtyi hän kuitenkin ällistyneenä.
Siinähän oli hänen ruskea kapsäkkinsä ja hänen päällystakkinsa, sanalla
sanoen hänen paikkansa, joka tietysti oli vapaa ja koskematon.

Hra Kenonen oli taistellut tupakoitsemattomien joukossa, vaikka hänen
oikea paikkansa tietysti oli tupakkamiesten puolella.

Nyt olisi hra Kenosen ollut oikeaakaan palattava takaisin selittämään
asiaa ja pyytämään anteeksi, mutta koska se olisi ollut vastoin hra
Kenosen sisällistä luontoa, niin kokosi hän kompeensa, meni seisomaan
vaunusillalle ja hyppäsi seuraavalla asemalla pois junasta.




XI


— Menee niin että menninkäiset oksilta katselevat, huomautti Taavetti
Tiilikainen, kun pikajuna täyttä vauhtia törmäisi kohti brittiläisen
maailmanvallan pääkaupunkia.

Kaupunkeja ja tehtaita ja kyliä kirkkoineen, joissa kaikissa oli
samanlaiset nelisnurkkaiset, tasakattoiset tornit, hiilikaivoksia ja
loppumattomia hiilijunia ja nokisen näköisiä lammaslaumoja ja nokisen
näköisiä laitumia ja nokisen näköisiä lehmiä ja nokisen näköisiä pikku
puroja ja nokisia tehtaan piippuja ja nokisen näköisiä, tiilistä
rakennettuja taloryhmiä ja uusia kaupunkeja ja tehtaanpiippuja ja
loppumattomia kivihiilivaunuja ja nokisen näköisiä lammaslaumoja
ja tehtaita ja laitumia ja pieniä puiston kaltaisia metsiköitä
ja tunneleita ja nokisen näköisiä lammaslaumoja ja loppumattomia
kivihiilijunia ja...

Niin: ja niin edespäin.

Hra Kenonen ja isäntä Tiilikainen olivat saaneet kerrassaan hyvät
ikkunanposkipaikat ravintolavaunussa, ja kun he ilokseen ja ihmeekseen
huomasivat, että he tulivat erinomaisen hyvin toimeen edeskäyvän
kanssa, mitä keskinäiseen ymmärtämykseen tulee, niin oli heillä elämä
kuin silkkiä. Hra Kenonen sanoikin, ettei hän näin ollen välitä, vaikka
juna ajaisi Lontooseen pysähtymättä ympäri koko saaren ja veisi heidät
Hulliin takaisin. Sittenpähän olisi kerta kaikkiaan nähty koko hoito.

Edeskäypä tuli sangen kohteliaana ja sujuvana ja hillittynä ja sileäksi
ajeltuna, ja jakaus hänen päälaellaan oli suoranainen ihme. Tuntui
melkein siltä kuin olisi se ulottunut hyvän matkaa pääkuoren sisäänkin,
niin että jos olisi katsonut lähempää, olisi voinut nähdä hänen
aivojensa toiminnan.

Taavetti Tiilikainen oli vähän aikaisemmin valitellut nälkäänsä
ja arvellut, että eikö pitäne ottaa kalakukko esille. Nämä tämän
junan herrat eivät näyttäneet sellaisilta, että ne olisivat suomea
ymmärtäneet, niin hyvä onni kuin heillä tähän asti on siinä suhteessa
ollutkin. Hra Kenonen honkasi heti, ettei tässä passaa ruveta omia
eväitään ahmimaan, ne heittävät muuten pois koko junasta tai ainakin
ajavat pois tästä vaunusta, ja tässä vaunussa on hyvä olla, tästä ei
lähdetä minnekään. Ei ainakaan vapaaehtoisesti!

Kun edelläkuvattu edeskäypä lähestyi ystäviämme kohteliaan, vaikkakin
ehkä hieman salakavalan näköisenä, ja ihmeellisen eriskummalliseen
kylkikumarrukseen taipuneena kallisti suurenmoisen jakauksensa heidän
puoleensa ja sanoi jotain, josta hra Kenonen oli erottavinaan sanan:
"lönsh", niin katsoi Taavetti Tiilikainen hieman levottomana vuoroin
jakaukseen, vuoroin hra Kenoseen ja kysyi:

— Mitä se sanoo?

Hra Kenonen vastasi empimättä:

— Se kysyy, tahdommeko syödä aamiaista.

— Se on viisas poika, kun tuli semmoista kysymään... ja hyväsydäminen,
arveli Tiilikainen. — Sano sille, että kyllä. Ja kovasti.

Hra Kenonen vastasi siis englanninkielellä:

— Jees, poks!

Ruokalistasta eivät he saaneet oikein selvää, mutta sitten kirkastuivat
hra Kenosen kasvot, hän nykäisi edeskäypää hihasta, ja viittasi
kauempana laitumella käyskentelevään nokisenharmaaseen lammaslaumaan ja
maiskutteli merkitsevästi suutaan.

Silloin kirkastuivat myöskin edeskäyvän kasvot, ja hän huudahti: "äi
sii!"

Olut tilattiin yhtä helppotajuisella merkkikielellä. Hra Kenonen oli
avaavinaan olutpullon korkin korkkiruuvilla, sanoen samalla "puks!"
ja kaatavinaan lasiin, ja edeskäypä loisti kuin aurinko ja kiitti ja
kumarteli ja nauroi: "äi sii, äi sii, biö!"

— Just, just! sanoi Kenonen. — Bier, bier justiinsa, jees poks!.

Voita ja leipää ja olutta ja tukeva, mehukas lammaspaisti poistivat
nälän.

Ja sitten sopi taas katsella ohivilahtelevia kyliä ja kaupunkeja ja
tehtaan piippuja ja loppumattomia kivihiilijunia ja varhaiskeväisiä
maisemia, ja juna syöksyi aina vain eteenpäin kuin vihastunut peto, ja
ryntäsi sisään tunneleihin ja hyökkäsi ulos tunneleista ja pysähtyi
vain silloin tällöin joksikin silmänräpäykseksi jollekin suuremmalle
asemalle. Lähempänä Lontoota tuli junaan yhä enemmän väkeä, ja moni
tulijoista loi himoitsevia katseita myöskin Kenosen ja Tiilikaisen
puoleen, sillä heidän pöydässään olisi ollut tilaa kahdelle muullekin,
mutta silloin hra Kenonen mullisti silmiään niin merkillisellä tavalla,
että kylmäverisyydestään tunnetut englantilaiset menivät kerrassaan
toiseen vaunuun.

Emme tahdo tuomita hra Kenosta, sillä jokainen tietää omasta
kokemuksestaan, miten röyhkeiltä semmoiset henkilöt tuntuvat, jotka
koettavat tulla viereemme, kun olemme onnistuneet saamaan hyvät ja
mukavat paikat. Vaikka voi siinä joskus sattua erehdyskin. Meille esim.
tapahtui kerran kotimaassa, ollessamme parin kilpailevan virkaveljen
kanssa matkalla Harjunkosken suurelle tehtaalle, tuollainen pieni
erehdys.

Olimme saaneet vaunussa sopivan nurkkauksen, kaksi vastakkain olevaa
kahden hengen sohvaa. Yksi paikka siinä tosin jäi vapaaksi, mutta kuka
siihen nyt tulisi, kun ei ollut erikoisempaa ahtauttakaan. Näkihän
jokainen, että me olimme samaa matkaseuraa, joka oli saanut itselleen
oman nurkkansa.

Juuri kun juna lähti liikkeelle, astui se neljäs mies vaunuun ja jäi
seisomaan meidän kohdallemme, katsellen kysyvästi meihin kolmeen ja
meidän neljänteen paikkaamme.

— Onkohan tämä paikka vapaa? kysyi hän ystävällisesti, melkeinpä
tutunomaisesti hymyillen.

Me katsahdimme toisiimme.

Jokaisen meidän katseestamme saattoi, olematta mikään tutkinnon
suorittanut ja diploomin saanut ihmistuntija, aivan selvästi lukea,
että me emme halunneet neljättä miestä tähän.

— Kyllähän tämä paikka vapaa on, myönsi lopuksi yksi meistä vähän
hidastellen. — Mutta tuolla näkyy, tuolla vasemmalla puolen, olevan
vielä parempaa tilaa.

— Siellä on kokonainen tyhjä sohva, selitti toinen meistä kiireesti.

— Niin, mutta sen yläpuolella näkyy olevan tavaroita... minä näin kun
se nosteli niitä sinne, ilmoitti kolmas meistä.

— Onpas se rouva ottanut kapistuksia mukaansa! hymyili se neljäs
mies. — Mutta ehkä minä istun tähän, koska kerran tässäkin on vapaa
paikka... jollei herroilla ole mitään sitä vastaan?

Vihasimme siitä hetkestä sitä neljättä miestä. Kukaan meistä ei aluksi
vastannut mitään. Mutta täytyihän siihen jotain sanoa, kun se riivattu
yhä seisoi siinä kysyvänä ja hymyilevänä.

— Mitäpäs meillä! murahti yksi meistä.

— Olkaa hyvä vain! lisäsi toinen meistä väkinäisesti.

Kolmas meistä, se, jonka vieressä oli se vapaa paikka, ei sanonut,
mitään, vaan siirtyi olkapäitään kohauttaen enemmän ikkunaan päin,
valmistaen siten tilaa neljännelle miehelle.

— Kiitos! sanoi neljäs mies ystävällisesti hymyillen. — Tuntuu olevan
lämmintä tässä vaunussa...

— Hm... onhan tuota...

— Ehkä minäkin riisun palttooni? kysyi se neljäs mies kuin lupaa
pyytäen ja riisui sitten päällystakkinsa, ripustaen sen naulaan.

Me kolme emme sanoneet siihen mitään.

Koetimme ylimalkaan olla kuin ei sitä neljättä miestä olisi ollut
olemassakaan. Mutta vaikeatahan se tietysti oli, kun se ei näyttänyt
huomaavankaan meidän kylmyyttämme.

Muutamat ihmiset ovat todellakin sellaisia.

Tämä punertavine poskineen ja vesiharmaine silmineen oli mitä ikävin
ilmiö, naivi, tungetteleva, ymmärtämätön...

Harmittava olento

Me kolme olimme sanomalehtimiehiä. Me olimme maan kolmen lehden
edustajat. Olimme matkalla Harjunkosken uuden tehtaan avajaisjuhliin.

Rupesimme matalalla äänellä juttelemaan keskenämme omista asioistamme:

— No, teillä oli oikea jymyuutinen se tämän aamuinen!

— Olihan se.

— Meillä se huomenna peruutetaan. Se on paljasta palturia alusta
loppuun!

Ja niin edespäin.

— Teillä oli helkkarin huonosti luettu korehtuuri eilen. Mutta ei
teillä sentään ollut yhtään niin kamalaa painovirhettä kuin meillä oli
tänä aamuna. Se oli oikein pöyristyttävä!

Ja niin edespäin.

Se kiusallinen neljäs mies sotkeutui keskusteluun, vaikka hänen olisi
pitänyt huomata, ettemme tahtoneet olla missään tekemisissä hänen
kanssaan.

— Suokaa anteeksi, sanoi hän nöyrästi hymyillen, herrat taitavatkin
olla sanomalehtimiehiä?

Uhkaava, kolmen sekunnin pituinen hiljaisuus.

— Kyllä! jyrähti sitten eräs meistä, ääni hillitystä harmista
värähdellen.

Toinen meistä nousi äkkiä ylös ja alkoi pujotteleitua polviemme välistä
vaunun käytävää kohti.

Me muut katsahdimme häneen vähän kysyvästi.

Hän sanoi merkitsevällä äänenpainolla:

— Pistäydyn vain katsomassa tuolla toisessa vaunussa, olisiko siellä
tilaa... _meille kolmelle!_

Ja hän meni.

Meistä toisista tuntui tilanne hiukan kiusalliselta. Semminkin kun
näimme, että se neljäs mies oli vihdoinkin ymmärtänyt. Näimme sen hänen
hymystään.

— Eivät kai herrat satu olemaan matkalla Harjunkoskelle?

— Kyllä!

Se neljäs mies nousi ylös ja esitti itsensä: insinööri N.N.
Harjunkoskelta.

— Minun nimittäin pitäisi toimia tehtaan isännistön puolesta herrojen
matkaoppaana... ja aloin heti vaunuun tultuani aavistaa, että herrat
ovat juuri niitä, joita etsin, selitti hän hymyillen.

Hänen hymynsä oli hyvin älykästä ja miellyttävää. Ilmeisesti hauska,
huumorintajuinen herra. Mekin hymyilimme.

Se vaunusta lähtenyt palasi takaisin ja jyrähti:

— Tulkaa pois pojat, siellä on tilaa!

Tietysti me jäimme paikoillemme.

Ja hauska matka siitä tulikin.

Semminkin kun se neljäs oli niin kovasti mukava mies.

Mutta hra Kenosen ja Taavetti Tiilikaisen matka meni kuin virran
juoksu, ja he olivat nähneet melkoisen läpileikkauksen Englannista,
kun maailma lopulta alkoi näyttää olevan taloja täynnä ja juna kulki
milloin niiden välistä, milloin taas ylä- tai alapuolella, ja puhkaisi
taas jonkun tunnelin ja pysähtyi äkkiä.

Kuului huutoa ja kohinaa ja liikettä ja kaikki matkustavaiset alkoivat
tunkeutua vaunun ovia kohti ja hra Kenonen vilkaisi kelloonsa, veti
syvään henkeään, katsoa muljautti Taavetti Tiilikaiseen kummallisen
silmäyksen ja sanoi kumealla äänellä:

— Nyt ollaan Lontoossa!

— Päästiinpäs! sanoi siihen maanviljelijä Taavetti Tiilikainen
Kurkiharjusta.

Tiilikainen ja Kenonen kapusivat viimeisinä alas junasta
Victoria-asemalle.




XII


Matkamiesten astuttua junasta kuuli hra Kenonen nuoren naisen huudon:

— Isä!

— Hei, hei, sanoi hra Kenonen tyttärelleen Leenalle. — Meidän on
ensiksi saatava minun ja Tiilikaisen tavarat pois pakaasista, muuten ne
menevät hiiden kattilaan.

Se oli verraten pian tehty.

Siellä pakaasivaunun luona oli jo Tiilikainenkin erään nuoren miehen
kanssa.

— Tässä on minun poikani Jaakko, esitteli Taavetti Tiilikainen.

Hra Kenonen ojensi majesteetillisesti kouransa ja puristi nuoren miehen
kättä, mutta sitten hänen silmänsä pullistuivat ja suunsa aukesi:

— Häh?! mörähti hra Kenonen kummastuneena.

Sillä hänen edessään seisoi ilmielävänä se sama epäilyttävä
nuorukainen, joka oli ojentanut suurimman kukkakimpun hänen
tyttärelleen Leenalle silloin kun tämä syksyllä lähti Englantiin.

— Eriskummallista! sanoi hra Kenonen.

— Mikä sitten? kysyi Leena Kenonen, seuraten jonkinlaisella
levottomuudella isänsä ilmeitä.

— Nuori mies, sanoi hra Kenonen kumealla äänellä, vastatkaa erääseen
kysymykseen!

— Kyllä, kernaasti! vakuutti nuori mies alttiina palvelukseen.

— Siis — mutta ajatelkaa tarkoin ennenkuin vastaatte: oletteko te
tämän maanviljelijä Taavetti Tiilikaisen poika Kurkiharjusta?

Nuori mies vakuutti varmasti olevansa juuri sama henkilö.

— Se on sangen merkillistä, sanoi hra Kenonen tuomarin äänellä, mutta
minä olen nähnyt teidät ennenkin.

— Ei se niinkään merkillistä ole, väitti nuori mies vastaan,
vilkaisten salavihkaa neiti Leena Kenoseen, joka sadetakki yllään
kuunteli mielenkiinnolla tätä ajatusten vaihtoa. — Olenhan minäkin
nähnyt hra Kenosen monta kertaa Helsingissä.

— Te olitte saattamassa tätä tyttöä — nyt muistan — silloin kun hän
lähti matkalle?

— Olinhan siellä minäkin... me kun ollaan koulutoverit, kertoi nuori
mies.

— Jassoo, sanoi hra Kenonen. — Minusta se vain tuntui...

Hän ei ennättänyt sanoa, miltä se hänestä tuntui, kun lontoolaiset
kantajat, joilla näytti olevan vähän kiire, sysäsivät hänet syrjään.

Silloin suuttui hra Kenonen sangen kovin ja tavoitti erästä kantajaa
kauluksesta, onnistumatta kuitenkaan ja huusi ankarasti:

— Minnekkä teillä on semmoinen h—tin hoppu!?

Kantajat nauroivat hänelle ja vastasivat jotain, jota hra Kenonen ei
ymmärtänyt, mutta Leena Kenonen näytti sen ymmärtävän, koskapa hän
punastui ja vastasi jotain vihaisella äänellä suulaimman näköiselle
kantajalle.

Hetken kuluttua oli tavarat saatu autoihin. Tiilikainen poikineen
ja kalakukkoineen ajoi ensinmainitun asuntoon, jossa hänelle oli
olinpaikka valmistettu, kun taas Leena oli hra Kenoselle vuokrannut
huoneen pienestä hotellista Kensingtonin puolella, aivan läheltä sitä
taloa, jossa neiti Kenonen asui täysihoidossa jonkun leskirouva Smithin
tai Brownin tai Jenkinsin luona.

Kun hra Kenonen oli saatu sijoitetuksi huoneeseensa ja tavarat oli
pinottu tuoleille ja kaappeihin ja kädet oli pesty ja parta ajeltu ja
puhdas kaulus muutettu, sanoi Leena Kenonen, että isä oli kutsuttu
kello viiden teelle sen rouva Smithin tai Brownin tai Jenkinsin luo.

— _Teelle?_ kysyi hra Kenonen harmistuneena. — Täytyykö minun juoda
_teetä?_

Leena Kenonen vakuutti, että jokaisen täytyi Englannissa juoda teetä ja
että kyllä siihen tottuu. Mutta hra Kenonen puhisi ja haukkui teen ja
englantilaiset, ja katsoi kylmään, avoimeen takkaan, jonka edessä oli
pari kivihiilen palasta, ja sanoi, että tässä huoneessa vetää.

Leena Kenonen ilmoitti, ettei Englannissa semmoista huonetta olekaan,
jossa ei vetäisi, kun esim. oven kynnys on tuntematon käsite, mutta
että siihenkin tottuu.

Hra Kenonen murisi jotain ja puuhaili jotain selin tyttäreensä
kääntyneenä kapsäkkinsä ääressä ja sujautti jotain kapsäkin pohjalta
povitaskuunsa ja sanoi olevansa valmis lähtemään. Mutta vielä ovea
lukitessaan sanoi hän rajatonta halveksumista ja osittain pelkoakin
ilmaisevalla äänellä:

— _Teetä!_

Hra Kenosen huone oli hotellin ylimmässä kerroksessa, mutta hissi
kuitenkin oli, ja kun Leena Kenonen painoi nappia, tuli hissi
vormupukuisine hissipoikineen ylös kuin tuoksaus.

— Ottakaa hattu päästä, isä, kun hississä on naisia, kuiskasi neiti
Kenonen, kun he astuivat sisään hissiin.

— Ketä naisia? kysyi hra Kenonen katsahtaen kummastuneena ympärilleen.

— _Minä_, huomautti neiti Kenonen.

Hra Kenonen hönähti ylenkatseellisesti, mutta hänen tyttärensä Leena
lisäsi:

— Nimittäin, jos tahdotte, että teitä hotellissa pidetään
herrasmiehenä.

Silloin tempaisi hra Kenonen hatun päästään, mutta hissi oli jo päässyt
alas ja hissipoika avasi oven juuri päänsä paljastavalle hra Kenoselle
ja otti tämän kunnianosoituksen itselleen ja kumarsi syvään.

— En minä sitä sinulle tarkoittanut, senkin marakatti, sanoi hra
Kenonen äkäisesti, ja hissipoika kumarsi toistamiseen.

Tämän jälkeen tunsi hra Kenonen voittamatonta vastenmielisyyttä tätä
hissipoikaa kohtaan ja julmisteli hänelle aina kulmakarvojaan ja
painoi hatun lujemmin päähänsä hissiin astuessaan. Mutta hissipoika
kohteli hra Kenosta erinomaisella, melkeinpä liioitellulta tuntuvalla
kohteliaisuudella, niin että hra Kenonen muljautti häneen usein
epäluuloisia silmäyksiä, valmiina ravistamaan poikaa kauluksesta,
mikäli vähäisintäkään ivamielisyyttä hänessä huomaisi. Mutta
nuoren brittiläisen kasvot olivat aina yhtä järkähtämättömät ja
selittämättömät.

Leskirouva, jonka luona Leena Kenonen asui, oli pitkähkö ja laiha
ihminen, sillä kaikki Englannin naiset ja erittäinkin täysihoitolaisia
pitävät leskirouvat ovat suuremmassa taikka vähemmässä määrässä
pitkähköjä ja laihahkoja ihmisiä. Hän otti hra Kenosen vastaan
erinomaisen ystävällisesti ja kysyi:

— Do you speak English?

— Oo, jees, mykky liite, vastasi hra Kenonen epävarmasti, ja
sitten sujui kanssapuhe rentonaan, ja jos sattui joitakin pieniä
väärinkäsityksiä, niin ne selvitti tulkkina toimiva Leena Kenonen, ja
hra Kenonen käytti kaiken kielitaitonsa ja vastaili parhaan kykynsä
mukaan:

— Jees... jees poks... juu, juu, jassoo... ool rait, haudujuuduu...
veri well.

Välistä sattuivat hra Kenosen vastaukset niin paikalleen, että Leena
Kenonenkin alkoi luulla isänsä osapuilleen ymmärtäneen mistä oli
kysymys, mutta jo seuraava vastaus meni tavallisesti aivan päin
hiiteen, niin että Leenan täytyi ryhtyä selvittämään, ja rouva Smith
tai Brown tai Jenkins hymyili kuin viimeisten päivien pyhimys, niin
että hänen suussaan näytti olevan kaksi kertaa enemmän hampaita
kuin muilla ihmisillä, ja vakuutti, että hra Kenonen on ehtinyt jo
kunnioitettavan pitkälle englanninkielen taitamisessa, ja kun hän vain
on vähän aikaa Lontoossa, niin laskettelee hän sitä ihan rentonaan.

Kun hra Kenonen otti ensimmäisen teekupin käteensä ja maistoi
ensimmäisen kulauksen tuota väkevää teetä, kohosi hiki hänen otsalleen,
ikäänkuin olisi hän nielaissut kalanmaksaöljyä. Hra Kenonen piti
teekuppia vasemmassa kädessään ja otti oikealla nenäliinan taskustaan
ja antoi sen pudota pöydän viereen lattialle ja kumartui ottamaan
sitä ylös laskematta kuppia kädestään pöydälle, ja pujahti samassa
pöydän alle ja kourasi kädellään povitaskua ja löräytti taikatemppujen
tekijän nopeudella ja kätevyydellä povitaskussa oivasta taskumatista
jotain teekuppiin ja nousi ylös ja pisti nenäliinan taskuunsa ja sanoi
kohteliaasti emännälle:

— Pardong!

Nyt ei tee maistunut hra Kenosesta ensinkään vastenmieliseltä, vaan
hän joi sen ilmeisellä mielihyvällä, ja kun hänelle tarjottiin toinen
kuppi, niin otti hän tarjouksen kiitollisuudella vastaan ja pudotti
taas nenäliinansa, ja ottipa hän kolmannenkin kupin ja pudotti samassa
kolmannen kerran nenäliinansa.

Onneksi ei hra Kenoselle tarjottu neljättä kuppia.

Hra Kenonen punoitti aika lailla poislähtiessään ja kumarteli rouva
Smithille tai Brownille tai Jenkinsille lukuisia kertoja ja puhui
englantia suun täydeltä:

— Tänk juu... oo jees... äi sii... juupa juu... morningpost...
haudujuuduu... veriwell... ool rait...

Ja kun Leena Kenonen oli saattanut isänsä takaisin hotellihuoneeseen
ja lähtenyt asuntoonsa, painoi hra Kenonen nappia ja huusi
sisäänkurkistavalle palvelevalle hengettärelle mahtipontisesti:

— Huiski!

Ja "huiskia" tuli kuin tulikin.




XIII


Seuraavana päivänä oli hra Kenosella harvinainen ja mieltäkiinnittävä
tilaisuus tehdä automatka englantilaiselle maaseudulle. Mutta ennenkuin
kerromme siitä, sallittakoon meidän ensin vielä kerran poiketa
varsinaisesta juonestamme ja vertauksen vuoksi esittää, millaista
huvia automatka suomalaisella maaseudulla vielä tätä nykyä saattaa
olla. Tässä kerrotun matkan "Pilikon poskitiellä" ovat asianomaiset
meille kertoneet, ja heidän katseestaan, äänestään ja koko olennostaan
henkäili meitä vastaan niin ilmeinen ja vilpitön totuudenrakkaus,
ettemme usko heidän paljonkaan liioitelleen, jos ensinkään. Ja
sitäpaitsi: lukija itsekin on luultavasti joskus joutunut samanlaisiin
kohtaloihin, niin ettei niissä ole hänelle mitään uskomatonta.

Asianomainen, johtajaksi nimittämämme henkilö kertoi mainitusta
matkastaan seuraavia piirteitä:

Johtaja ja maisteri istuivat auton perällä, ja niinsanoaksemme
kuskipukilla istui johtajan uskollinen ja koettu automies Paavo.

Luonnollisesti oli retkikunta erinomaisesti varustettu niin kartoilla
kuin muillakin nykyajan mukavuuksilla. Semminkin juuri kartoilla.
Kartat ovat automatkalla tärkeät välikappaleet, vaikkapa ei olisikaan
kysymys matkasta Mongolian halki. Kun vain osaa niitä käyttää ja
muistaa painaa mieleensä, kuinka monen tienhaaran ohi on ajettu.

Savon sydänmaille olivat he nyt painuneet ja söivät yksinkertaista,
mutta tukevaa päivällistään muutamassa majatalossa, perunoita,
kokonaisia paistettuja ahvenia ja riisiryynikeittoa, sellaista
velliksi sakeahkoa, puuroksi vetelähköä. Siis ruokaa, jonka jälkeen
mies mielellään huokaa, tunnin tai puolitoista, ellei satu erikoista
kiirettä olemaan.

Olivat he kysyneet kalakukkoakin ja saaneet vastaukseksi kummastuneen
katseen, ikäänkuin olisivat tilanneet paistettua kissaa. He olivat
eteläsuomalaisia, joten heille oli annettava anteeksi, etteivät he
tietäneet, ettei kalakukko ole Savossa samanlainen ruokalaji kuin
Lindströmin pihvi Helsingin ravintoloissa, jonka saa heti, milloin vain
pyytää ja joskus pyytämättäänkin. Sitäpaitsi ei kalakukko koskaan eikä
missään tapauksessa kuulu savolaisen majatalon ruokalistaan.

Päivällisen jälkeen otettiin kartat esille. Tarkoituksena oli päästä
illalliselle ja yöpuulle lähimpään kaupunkiin. Lähin ei kuitenkaan
tässä tapauksessa merkinnyt varsinaisesti lähellä olevaa, sillä
kaupunkiin tuli matkaa 95-100 kilometriä, niinkuin maisteri taitetusta
tulitikusta tehdyllä tilapäisellä harpilla totesi. Matkailija, joka
on joutunut viettämään öitään sydänmaan seutujen majataloissa, kyllä
ymmärtää, miksi johtaja ja maisteri kernaasti halusivat yöksi kaupungin
seurahuoneelle.

Majatalon vanha isäntä-ukko, joka oli syrjäkorvalla kuunnellut
matkasuunnitelman kehittämistä, tokaisi:

— Ei sitä tule kaheksookaankymmentä kilovirstoo, jos siellä
Lehmäniemen kohalla oijustaa Pilikon poskitietä pitkin...

Matkustajat kysyivät, että missäs asti se semmoinen Lehmäniemi sitten
on, ja saivat kuulla, että kolmisenkymmentä kilometriä sinne on. Ja
sen poskitien pituus lienee noin parisen penikulmaa. Ja sitten tokkopa
tullee enää kolmea penikulmaa kaupunkiin.

Eräällä kartalla näytti niillä seuduin olevan todellakin merkittynä
jonkinlainen tie, jonka saattoi olettaa tuoksi matkaa lyhentäväksi
"Pilikon poskitieksi".

— Mutta pääseekö siitä autolla?

— Ovat ne siitä, kuuluvat ajaneen vaikka millä...

— Mitäs Paavo arvelee? kysyi maisteri. — Yritettäisiinkö?

— No jos se senkin verran lyhentää, niin voisihan sitä yrittää, arveli
Paavo, joka oli aamusta alkaen istunut ratissa. — Käännytään takaisin,
jos näyttää liian mahdottomalta.

Se neuvo kelpasi johtajalle ja maisterille, ja majatalon ukko vahvisti
päätöksen lopullisesti, huomauttaen:

— Sama valtahan se on matkustavaisella keäntyä takasin kuin männä
etteennipäin!

Savossa matkustamisella on sekin hyvä puolensa, että siellä on aina
lypsämättä saatavissa hyviä neuvoja.

Ajettiin taas kohtalaista ja tasaista vauhtia tunnin verta, eikä Paavo
kironnut kuin pari kolme kertaa, mikä todisti maan tierumpujen yleensä
olleen tyydyttävässä kunnossa. Oli alettu katsella vasemmalle, mutta
mitään "Pilikon poskitieksi" arvioitavaa tienhaaraa ei oltu huomattu.

Vihdoin pysäytettiin erään kolmea lehmänkantturaa ohjailevan eukon
kohdalla, että tietääkö hän, missä asti se poskitie on.

Eukko retuutti ensin varovaisuuden vuoksi lehmät ojaan, toisia
vetäen, toisia työntäen. Itse meni hän ojan taakse ja ryhtyi sieltä
vastailemaan:

— Pilikonko... johan työ ootta ajanna sen sivu!

— Emme me ole mitään tienhaaraa huomanneet.

— Eihän ne taho äkkinäiset sitä huohmata... huohmasijakos työ sen
punaseks mualatun talon, jonka sivu työ viimeks ajoja?

— Jaa? kyllä me sen huomasimme... sen, jossa on nuusniekka juuri
maantien laidassa.

— Nuusniekkapa tosijaan, hä hä hä... no se tie keäntyy justiisa sen
pömpelin ja riihen välitse.

— P—kos sitä olisi sieltä osannut ruveta haistelemaan, ihmetteli Paavo
suorasukaiseen ja kansanomaiseen tapaansa.

Käännyttiin takaisin. Löytyi nyt helposti poskitiekin, kun oli niin
selvät merkit.

Talon pihamaalla näkyi vain keskenkasvuinen poika, joka nenäänsä
miettiväisenä kaivellen tarkasteli autoa ja siinä istujia.

— Poika hoi!

Poika lakkasi kaivelemasta nenäänsä merkiksi siitä, että hän oli valmis
kuulemaan.

— Tuoko se on se Pilikon tie?

— Siitähän se männöö, myönsi poika.

— Voiko sitä ajaa autolla?

— On ne siitä ajaneet autollai...

Paavo käänsi päättäväisesti koneen edellämainittujen vaatimattomien,
mutta talossa tarpeellisten huoneiden välitse. Poika ryhtyi jatkamaan
keskeytynyttä askarteluaan kasvojensa keskiosassa.

Pilikon poskitien alkupää oli sileätä ja nurmettunutta tien pohjaa.
Ilmeisesti ei tämä suositeltu oikotie kärsinyt liikarasitusta, jota
maaanteihimme nähden yleensä valitetaan.

— Alku tien kaunistaa, muovaili johtaja vanhaa sananlaskua.

Mihin Paavo, jolla tuntemattomille teille lähdettäessä oli taipumusta
profeteeraamiseen, lisäsi:

— Mutta lopussa kiitos seisoo.

Jatkaen hetken kuluttua, kun keskelle tietä ilmestyi iso kivi, niin
että täytyi ruhjoa pari keskikokoista katajapensasta, kansallisen
kestävyytemme symboolia:

— Ja saattaa seisoa autokin...

Talotonta taivalta se oli. Tie jätti, lievemmin sanoen, tilaa
toivomuksille.

— Voi se siitä sentään vielä parantuakin, arveli johtaja, joka on
optimistinen luonne.

— Ainakin on siinä parantumisen varaa, murahti maisteri, vilkaisten
kelloonsa.

— Minä en tykkää siitä, että kangasmaa näyttää loppuvan ja sekametsä
alkavan, puhui ratissa istuja kuin itsekseen. — Tiedä vielä,
minkälaiselle suolle tässä lopuksi joutuu...

Hetken perästä ilmoitti hän:

— Siitä minulla kuitenkin on hyvä mieli, ettei tämä auto ole minun...
se olisi kova isku köyhälle miehelle.

Johtaja, joka ei voinut ilahduttaa itseään samalla tosiasialla,
synkistyi jonkin verran. Vaikka hän, kuten edellä mainittiin, onkin
pohjaltaan optimistinen luonne.

Tiestä ei nyt enää voinut sanoa, että se oli huonoa. Se oli nimittäin
muuttunut kurjaksi. Milloin se ei ollut vaaleanharmaata pehmeätä
savivelliä, oli se ankarata louhikkoa, mikä teki Paavon synkkien
aavistusten pikaisen toteutumisen enemmän kuin todennäköiseksi.
Vaihteen vuoksi oli se silloin tällöin melkoisen huolimattomasti
sekoitettua savivellilouhikkoa.

— Olen minä parempiakin teitä ajanut, muisteli Paavo menneisyyttään.

— Nyt on tunti ajettu, ilmoitti johtaja hyvin pitkän äänettömyyden
perästä.

— Seitsemän kilometriä, vastasi Paavo, joka piti tarkkaa vaaria
matkamittarista sellaisilla teillä, joitten reunoja eivät
kilometripatsaat kaunistaneet. Ja tämä oli kyllä sellainen tie. —
Siinä ajassa sen riski mies jokseenkin käveleekin, huomautti Paavo
ohimennen.

— Pahuksen äijä siellä kestikievarissa! puhkesi maisteri äkkiä
puhumaan, tulkiten epäilemättä yleisen mielialan. — Tarvitsisi
köniinsä aika lailla!

— Ja se pojanmölli siellä nuusniekan luona! lisäsi Paavo
puolueettomuuden vuoksi.

Metsän rämeikköön ilmestyi vihdoin aukko, ja aukossa oli perunamaa
ja tien vieressä mökki. Pienellä pihamaalla oli aluksi vain kaksi
paitasillaan olevaa lasta, jotka auton nähtyään vilistivät sisään niin
että paljaat pakarat vilkkuivat.

— Antaa pysähtyä! huusi johtaja, mutta hiljaa kulkenut auto, jonka
vasen etupyörä oli pudonnut syvänlaiseen kuoppaan, pysähtyi samassa
itsestäänkin.

— Siinä hän nyt sitten on! totesi Paavo maltillisesti.

Mökistä tuli esille eukko avojaloin ja kuvankauniisti kohotetuin
helmoin, ikäänkuin olisi hän juuri ollut lattian pesussa. Hänellä oli
käsivarrellaan toisella vuodella oleva lapsi, ja helmoissa riippui
puolenkymmentä vähän suurempaa, joilla kaikilla oli joko etusormi tai
peukalo suussa.

— Kato nyt Henrikki autoo! kehoitti mökin eukko sylissään olevaa.

— Tää Henrikki kun ei näet ouk vielä millonkaan nähnä autoo, lisäsi
hän anteeksipyytävästi hymyillen herroille.

— Koska tästä teidän ohitsenne on viimeksi auto ajanut? kysyi maisteri
tutkimusta suorittavan poliisikomisaarion tavoin.

— Ajohan tästä yks herra kaupunnista toissa kesänä, mutta se sano
jottei hän toista kertoo tätä tietä aja, vaikkei ois mittään muuta
tietä koko leänissä...

— Sen minä kyllä uskon! vakuutti Paavo, ryhtyen mökin pihalta
noutamallaan kangella nostamaan etupyörää kuopasta.

— Kuinka pitkälti tätä tietä vielä riittää? kysyi johtaja.

— Niin jottako vallanmuantielle? Mikäpä sitä lienöön niin metrilleen
mitanna, vuan ennen ne kuuluvat räknänneen sen kahekstoista
venäähenvirstaks.

— Onko se yhtä huonoa kuin tähänkin asti? tiedusteli maisteri synkästi.

— No ei se taija paljon parempookaan ollak... eikähän siitä ennee
kukkaan ajakkaan...

— Käännetään takaisin! määräsi johtaja.

Mökin pihassa päästiin jotenkuten kääntymään, tekemällä pieni vierailu
perunamaallekin.

— Nyt on ainakin tuttua tietä, mutisi maisteri.

— Kato nyt, Henrikki, nyt se lähtöö! huusi mökin eukko.

Oli kulunut tasan kolme tuntia siitä, kun poskitielle poikettiin, kun
auto jälleen nousi maantielle riihen ja pikkukamarin välitse. Paavo
heitti ikävöivän silmäyksen pihaan, mutta nyt ei näkynyt sitä nenäänsä
kaivelevaa poikaakaan, jolle Paavolla olisi mielestään ollut jotain
asiaa.

Maantielle päästyä ja pannessaan kuraisen koneensa kovempaan käyntiin
ilmoitti Paavo ykskantaan herroille:

— Juu, se oli se niinsanottu "Pilikon poskitie"...




XIV


Niin — seuraavana aamuna, kun hra Kenonen oli tuskin kunnolla ylös
päässyt, ilmestyi huoneeseen ilman koputuksia tai muita naputuksia
isäntä Taavetti Tiilikainen ja sanoi yksinkertaisesti.

— Huomenta!

— Moorning! vastasi hra Kenonen. — Kuinka sinä olet tänne tullut?

— Hissillähän minä tulin. Se käypi niin sievään. Ja numero oli ovella,
niin että mikäpäs tässä. Meillä on auto kadulla odottamassa, joudu
mukaan!

— Kenellä "meillä"? kysyi hra Kenonen, joka oli tummanpunainen
kasvoiltaan, koska hän oli juuri ankarassa taistelussa
kauluksennappinsa kanssa.

— Jaakolla ja minulla, ilmoitti Tiilikainen. — Jaakko sanoi, että
pitää meidän nähdä muutakin Englantia kuin lampaita, kivihiilijunia ja
Lontoo. Jaakko minut tänne sinunkin huoneeseesi opasti.

— Se tuntuu olevan hyvin perillä asioista, tuo sinun poikasi, murisi
Kenonen. — Minä tuskin itsekään tiedän, missä minä asun.

— Mikäs hänellä, vanhalla lontoolaisella, kehui isä Tiilikainen
poika-Tiilikaisen asiantuntemusta. — Sanoi, että pitää tehdä ajelu
jonnekin länteen päin maaseudulle... sanoi se sen paikan nimenkin, vaan
en muista. Kuninkaan linna kuuluu olevan.

Hra Kenonen hörösteli korviaan. "Kuninkaan linna" vaikutti häneen
mahtavasti. Hänelle ei ollut juolahtanut mieleenkään, että hän voisi
tällä matkalla semmoisissakin paikoissa käydä.

Tultuaan valmiiksi astui hra Kenonen vieraineen ulos, painoi vanhan
matkustajan tottumuksella nappia, joka toi hissin poikineen ylös, ja
miehet olivat kymmenen sekunnin perästä alhaalla hotellin hallissa.

Siellä istuivat korituoleissa neiti Leena Kenonen ja herra Jaakko
Tiilikainen.

— Mistä sinä olet tänne tullut? kysyi hra Kenonen tyttäreltään,
rypistäen otsaansa.

— Kotoa tietysti! Herra Tiilikainen pyysi minutkin automatkalle...

— Hm, hm... murahteli hra Kenonen.

— Siellä on _niin_ kaunis ilma, selitti Jaakko Tiilikainen. — Nyt on
mainio tilaisuus tehdä huviretki Windsoriin.

— Sekö se on se kuninkaan linna? kysyi hra Kenonen.

— Se... kuninkaalliset käyvät siellä melkein joka viikko. Mutta pääsee
sinne yleisökin.

Hra Kenonen lausui olevansa oikeastaan periaatteessa tasavaltalainen,
mutta kuulleensa, ettei Englannin kuningas ole mikään tyranni, joten
hän katsoi voivansa suostua ehdotukseen.

— Mutta milloinkas me tätä kaupunkia katselemme?

— Onhan siihen vielä aikaa, arveli Tiilikainen.

— Käydään nyt ensin katselemassa näiden maanviljelyksiä.

— Yhäkö tätä kaupunkia riittää? kysyi Tiilikainen, kun oli ajettu
viisi minuuttia.

— Eihän tämä ole kuin kaupungin toista laitaa, huomautti Leena
Kenonen. — Meillä on takanapäin kaupunkia pari penikulmaa.

— Hoi helkkarissa! sanoi Tiilikainen. — Sehän on puolta pitempi matka
kuin meiltä kotoa Kurkiharjun kirkolle.

Vihdoin oltiin oikealla maaseudulla. Thames-virta luikerteli täällä
pienenä, sievänä, viheriärantaisena jokena.

— Tämä on kyllä erilaista kuin Kurkiharjussa, myönsi isä Tiilikainen.
— Mutta ihmiset kävelevät täällä kahdella jalalla niinkuin sielläkin.

Hra Kenonen oli enimmäkseen ollut vaiti, sillä hän oli pitänyt silmällä
Leenaa ja Jaakkoa, mutta kun hän ei huomannut mitään erikoista,
rauhoittui hän vihdoin ja suuttui itselleen ja haukkui itsensä
ajatuksissaan vanhaksi hölmöksi, joka haaskaa kalliit ja muistorikkaat
hetket tyhjänpäiväiseen hautomiseen, sillä jos noilla pennuilla
olisikin joitakin salajuonia, niin yhdellä sanallahan niistä tulee
loppu. Ja sitäpaitsi ei niillä näytä mitään olevankaan.

Ja hra Kenonen ravisteli itseään niin että suuri auto tutisi,
karistellen siten yltään kaikki turhanpäiväiset ja vahingolliset
päänvaivat, ja ryhtyi Leenan ja nuoremman Tiilikaisen välityksellä
pumppuamaan tietoja autonkuljettajalta, joka osoittautuikin
ehtymättömäksi tietojen lähteeksi. Ja hra Kenonen kysyi Leenalta, mikä
se "Uindze" on, ja kuultuaan, että se on juuri se Windsor, mihin
ollaan menossa, niin hra Kenonen pyysi saada tiedustella, miksi sitä
ei sitten nimitetä oikealla nimellään, ja ilmoitti haluavansa nähdä
Windsorissa ensiksikin kuninkaan huoneet, jos sinne pääsee, ja toiseksi
sen paikan, jossa ne Windsorin iloiset rouvat olivat.

— Anna sinä ne olla, vanha mies! sanoi Tiilikainen, mutta Kenonen
suuttui ja sanoi, ettei Tiilikainen ymmärrä Shakespearen taidetta
enempää kuin Don Kuiksote tuulimyllyjä.

Tultiin siitä Windsoriin, syötiin kaupungissa eräässä ravintolassa
aamiainen, jonka hra Kenonen välttämättä tahtoi maksaa ja maksoikin,
ja lähdettiin linnaa katselemaan. Kuninkaalliseen huoneistoon päästiin
kuin päästiinkin, ja hra Kenonen puhui englanninkieltä oppaana olevan
vahtimestarin kanssa ja saavutti tuon kunnon vanhuksen kiitollisuuden
ylenmääräisillä juomarahoilla ja sanoi, että jos hänellä olisi tämä
linna, niin tekisi hän siinä erinäisiä muutoksia, joista ensimmäinen
olisi se, että hän ajaisi kaikki turistit pellolle ja panisi portille
sakkotaulun ja pyövelin ja mestauspölkyn varoittaviksi esimerkeiksi.

P. Yrjön kuuluisa kappeli katsottiin myöskin, minkä jälkeen hra Kenonen
käski vahtimestarilta kysyä, missä ne iloiset rouvat olivat.

Vahtimestari näytti erästä vanhuuttaan harmaata linnan sivurakennusta
ja sanoi, että iloiset rouvat ovat olleet siellä, ja kun hra Kenonen
kysyi, eikö niitäkin saisi nähdä, ja vahtimestari ilmoitti, ettei
se valitettavasti käy päinsä, koska ne jo ovat kuolleet, niin tuli
hra Kenonen surumieliseksi ja sanoi, että semmoistahan se on, yhtenä
päivänä ollaan iloisia ja nauretaan ja kikatetaan, mutta toisena
päivänä on kikatus jo loppunut.

Hra Kenonen sanoi, että kyllähän tämä paikka jo on nähty, ostetaan
nyt vain postikortit muistoksi ja lähdetään Lontooseen, missä on eri
humina, joka on vielä kokonaan tutkimatta.

Lontooseen palattiin iltapäivällä toista tietä, ja eräässä paikassa
pysäytti kuljettaja auton ja viittasi joen rannalla alavalla nummella
olevaan yksinäiseen, vanhaan ja pieneen rakennukseen, sekä selitti
jotain nuoremmalle Tiilikaiselle.

— Kuulkaa! huusi tämä. — Tuo tuolla on tärkeä historiallinen paikka!

— Tuoko tönö tuolla? kysyi hra Kenonen epäilevästi. — Ei se ainakaan
kovin tärkeältä näytä.

— Niin, mutta se on se kuuluisa Runnymeden niitty, jolla Magna Charta
allekirjoitettiin kesäk. 15 p. 1215.

Hra Kenonen kysyi, mikä se semmoinen kartta oli ja oliko siinä
lailliset karttamerkit, ja kuultuaan, että se oli englantilaisten suuri
vapauskirja, joka silloisen kuninkaan oli ollut pakko antaa, niin sanoi
hra Kenonen, että olisivat sitten tehneet järkiään tasavallan. Ja mikä
se semmoinen kuningas on, joka antaa kapinallisten pakoittaa itsensä
allekirjoittamaan sellaisia papereita? Jos hän, nimittäin hra Kenonen,
olisi joutunut tuollaiseen asemaan, niin olisi hän mennyt tuonne
Windsorin linnaan ja pannut portit lukkoon ja ladannut kanuunat ja
sanonut, että tulkaapas ryökäleet lähelle, niin ammun teidät mäskiksi!

— Milläs se Juhana Maaton olisi ampunut, kun ei ollut ruutikaan vielä
keksitty? kysyi nuori Tiilikainen.

— Ha, ha! sanoi neiti Leena Kenonen.

Herra Kenonen ällistyi vähän, mutta vihdoin hän avasi suunsa ja sanoi:

— No, olisi sitten keksinyt ruudin ensin!




XV


Hra Kenonen oli nyt ollut viikon päivät Lontoossa, ja oli nähnyt paljon
ihmeitä. Hän oli käynyt museoissa, myöskin British Museumissa, missä
hän oli kiinnittänyt erityistä huomiota egyptiläisen osaston pitkiin
muumioriveihin ja kysynyt, kuka niistä on Tutankhamen. Saatuaan kuulla,
ettei Tutankhamen ollut täällä, kysyi hän, miksi ei sitten sitä oltu
tänne tuotu, ja ilmoitti, ettei hän näistä toisista äijistä välitä,
olkoot omissa lämpimissään. Hänelle olisi näytetty kuuluisaa kirjastoa,
mutta hän sanoi, että mitäs niistä kirjoista, on hän niitä ennenkin
nähnyt.

Hän oli käynyt kuuluisassa eläintarhassa ja käynyt kuuntelemassa
Parlamenttitalon suuren kellon soittoa ja oli ollut tulla yliajetuksi
Cityssä ja oli ajanut maanalaisella radalla ja oli kerran lähtenyt
yksin Hyde Parkiin ja eksynyt sieltä takaisin tullessaan ja oli
kauhistunut hengessä ja ryhtynyt puhumaan englanninkieltä poliisin
kanssa.

Viiden minuutin kuluttua oli hän tullut siihen masentavaan
johtopäätökseen, ettei tuo poliisi osaa englanninkieltä, ja lähtenyt
jatkamaan matkaansa.

Seuraavat 14-15 tuntia olivat kaameimmat hra Kenosen elämässä. Onneksi
oli hänellä rahaa, niin ettei hänen tarvinnut nälkää nähdä. Mutta kun
hän koetti poliiseille ja autonkuljettajille selvittää, kuka hän on
ja missä hänen pitäisi asua, eivät nämä voineet muuta kuin pudistaa
päätään ja luoda häneen osaaottavia silmäyksiä.

Oli tullut uusi päivä, ja Leena Kenonen oli kauhukseen saanut aamulla
hotellissa selville, ettei hra Kenonen ollut koko yönä ollut kotona ja
ettei häntä oltu nähty sitten kun hän eilen aamulla jokseenkin näihin
aikoihin oli lähtenyt tavanmukaiselle kiertueelleen.

Leena Kenonen säikähti pahasti, niinkuin luonnollista olikin, ja otti
auton ja ajoi Tiilikaisten kortteeriin ja toimeenpani hälyytyksen.
Jaakko Tiilikainen sanoi heti, että asia on vakava, sillä jos hra
Kenonen on yksin ollut yön kaupungilla, niin on hänelle voinut tapahtua
mitä tahansa, mutta Taavetti Tiilikainen otti asian rauhallisemmin ja
arveli, että kyllä se routa senkin porsaan vielä kotiin ajaa.

Jaakko Tiilikaisen ehdotuksesta ajoivat Jaakko ja Leena Suomen
lähetystöön, missä heille kerrottiin eräältä Itä-Lontoon
poliisiasemalta juuri soitetun, että siellä on etuhuoneessa aamuyöstä
asti istunut eksynyt muukalainen, joka vuoroin itkee, vuoroin rähisee
jotain tuntemattomalla kielellä, lyö rintoihinsa, osoittaa itseään
etusormellaan, ja toistaa toistamistaan:

"_Finnish! Finnish! Jees poks_!"

Muuten ei hänellä poliisin ilmoituksen mukaan ole mitään hätää, sillä
rahaa näyttää hänellä olevan, ja poliisin toimesta on hänelle hankittu
teetä ja voileipää. Nyt nukkuu hän sikeästi kuorsaten penkillä ja
mutisee joskus unissaan:

"Finnish... jees poks".

Kun Leena Kenonen ja Jaakko Tiilikainen saapuivat poliisiasemalle,
istui hra Kenonen haukotellen ja jossain määrin ränsistyneen näköisenä
puusohvalla. Hänen katseensa kirkastui ja hän sanoi levollisesti:

— Moorning post!

Hra Kenonen kiitteli poliiseja ja tarjosi rahaa, mutta kun tämä tarjous
kohteliaasti, mutta varmasti evättiin, sanoi hra Kenonen vilpittömästi:
"Tänk juu, sentlemen, veri mätsh!" ja jonkinlainen päällysmies taputti
häntä ystävällisesti olkapäälle, puristi hänen kättään ja sanoi neiti
Kenoselle:

— Oikein kunnon herrasmies! Englanninkielen taito vain hieman
puutteellinen. Ei pitäisi päästää yksikseen kaupungille.

Ajaessaan hotelliin sanoi hra Kenonen, ettei hänellä ollut mitään
hätää, ja että on aivan suotta nostaa melua, jos hän sattuu vähän
viivähtämään. Ei hän nyt sentään enää ainakaan Lontooseen eksy. Oli
vain seikkailun halusta joutunut vähän liian kauas ja poikennut
poliisiasemalle levähtämään, juttelemaan poliisien kanssa ja
katselemaan, millaista se niiden virantoimitus öiseen aikaan on
tällaisessa suurkaupungissa. Oli siellä tarinoitu ja juotu yhdessä
teetä, ja oli hän tainnut hiukan torkahtaakin.

Tämän seikkailun jälkeen ei hra Kenonen kuitenkaan astunut enää omin
nokkineen ulos hotellinsa portista, mutta ukko Tiilikainen kulkea
lotikoitti yksikseen ympäri Lontoota ja kävi kerran Kristallipalatsissa
asti ja joutui pieneen riitaan maksusta autonkuljettajan kanssa
takaisin tultuaan. Autonkuljettaja haukkui englanniksi ja Taavetti
Tiilikainen suomeksi, ja poliisi oli epätietoinen, mutta kuunteli
kuitenkin kohteliaasti myöskin Tiilikaisen väitteitä, vaikka ei
luonnollisesti ymmärtänytkään yhtään sanaa. Tämä tora tapahtui
Tiilikaisen asunnon portilla, kunnes palvelijatar huomasi sen ja
meni ilmoittamaan asiasta Jaakko Tiilikaiselle. Tämä kiirehti
välitysmieheksi ja ukko Tiilikainen tuli lopulta vakuutetuksi siitä,
että kuljettaja oli oikeassa, mutta käsittämättömäksi arvoitukseksi
jää, kuinka autonkuljettaja ja Tiilikainen niinkin paljon ymmärsivät
toisiaan kuin todella tapahtui, sekä varsinkin se, miten Taavetti
Tiilikainen oli omin päinsä osannut Kristallipalatsiin ja aterioinutkin
siellä. Mutta olihan hän kyllä siksi toiseksi ollut hra Kenosen
koulussa.

Toiselta puolen tuntui hra Kenosesta selittämättömältä, miten
oli mahdollista, että olipa hän tyttärensä kanssa vaikka missä,
ravintolassa, teatterissa, museossa, puistoissa tai missä tahansa, niin
aina sattui ukko Tiilikainen poikineen tai ainakin poika-Tiilikainen
samaan paikkaan, vaikka ei edeltäpäin oltu mitään sopimusta
tapaamisesta tehty.

Hra Kenonen päinvastoin koetti pitää nuoria toisistaan erillään niin
paljon kuin mahdollista, minkä johdosta hän oli ruvennut suorastaan
karttelemaan Tiilikaisia. Mutta ei se vain auttanut. Ja hra Kenosen
mielestä olisi tällaisessa kaupungissa pitänyt olla runsaasti
mahdollisuuksia kulkea huomaamatta toistensa ohikin.

Kaikki kunnioitus hra Kenosen terävälle älylle, mutta nerokkaimmankin
isän on vaikea pitää oveluudessa puoliaan nykyajan neitosille.
Heidän äitinsäkin ovat siinä suhteessa aivan takapajulla. Kerromme,
valaistaksemme tapamme mukaan esimerkillä väitettämme, kuinka eräs
tuttavamme, neiti Leeda Joutsenhelmi pari vuotta sitten nappasi
itselleen miehen. Jutussa ei kyllä ehkä ole varsinaisesti uutta, mutta
sittenkin.

Näin se kävi.

— Jaa, jaa! sanoi mamma Joutsenhelmi surullisesti. — Neljä tytärtä
minulla on, ja vain yksi niistä on päässyt onnellisesti naimisiin.

— Pyh, vai "onnellisesti!" vastasi neiti Leeda Joutsenhelmi niskaansa
nakaten. — Jollei Bertalle olisi käynyt "onnettomasti" ja jollei hän
sen johdosta olisi pitänyt Heikkiä niin lujilla, niin ei hänkään olisi
naimisissa.

— Miehiä täytyy valitettavasti aina pitää lujilla, jos siihen vain on
tilaisuutta, huokasi mamma Joutsenhelmi. — Nämä ovat aivan erilaisia,
nämä nykyajan nuoret miehet kuin minun aikoinani...

— Kyllä kai sinäkin sait pitää pappaa kuumana, ennenkuin sait hänet
vihille, arveli tytär, tunnustellen varovaisesti sormenpäillään
käherryssaksien kuumuutta.

— Minäkö! huudahti mamma Joutsenhelmi miltei kiivaasti. — Se ei ole
totta! Pappa jumaloi minua, minä olin hänestä aivan pääsemättömissä. Ja
niin kauhean mustasukkainen kuin hän oli toisille nuorille miehille,
jotka kuuluivat ihailijapiiriini! Se oli ihan hirveätä!

— Hm.

Neiti Leeda Joutsenhelmi seisoi peilin edessä pukeutumishommissa. Hän
ei ollut niissä vielä pitkälle ehtinyt, sillä hänellä oli yllään vain
—, no niin, samapa se. Paljon hänellä ei missään tapauksessa ollut
yllään.

— Bertta on kieltämättä onnellinen avioliitossaan. Heikki ei tosin
ole mikään kaunis mies, mutta miehen ei tarvitse ollakaan kaunis. Mitä
kauniimpi mies on, sitä huonompi aviomies hän on. Eikä Heikki ole
erityisen viisaskaan...

— No ei, totisesti! huudahti neiti Leeda.

— Mutta miehen ei tarvitsekaan olla mikään nero ollakseen hyvä
aviomies. Heikki on joka tapauksessa _mies_, ja se riittää.

— Muutamille.

— Saisi riittää sinullekin! sanoi mamma Joutsenhelmi äreästi.
— Sinä olet nuorin sisaruksista ja olet jo pitkän matkaa
neljännelläkymmenellä, mutta miehestä ei ole vielä tietoakaan.

— Enpä ole erityisesti yrittänytkään, huomautti tytär.

— Olisi jo aika yrittää, jos mieli ensinkään yrittää. Muutaman vuoden
kuluttua...

— En minä vielä mikään ikäloppu ole sanoi Leeda vähän venytellen. —
Ja minä tunnen luissani, että saan miehen sinä päivänä jolloin tahdon.

— Se on hyvä _sanoa_... mutta nythän on karkausvuosi! Näytäppä nyt,
että saat miehen, koska olet niin varma asiastasi!

— Onko mammakin niin lapsellinen, että puhuu karkausvuodesta. Sehän
on pelkkää leikillistä lorua. Nykyajan naiselle on jokainen päivä
karkauspäivä. Missä se laamapaita taas on?

— Aiotko lähteä ulos?

— Lähden hiihtämään.

— Sitten sinun on välttämättä muutettava lämpimämmät housut. Te
nykyiset nuoret naiset olette niin kauhean ajattelemattomia. Kun minä
olin nuori...

— Kun mamma oli nuori, ei naisilla ollut housuja ollenkaan. Kyllä minä
tiedän.

— Sinä olet aivan mahdoton!

Tunnin kuluttua lähti Leeda Joutsenhelmi hiihtopuvussa ja lappalaisine
jalkineineen, sukset kainalossa. Ja oli sunnuntai, helmikuun 24 päivä.
Ja mennessään alas pimeähköä, likaista ja paistinkäryn kyllästyttämää
porraskäytävää, hyräili hän keveätä jazzikappaletta.

Kolme tuntia hän viipyi.

Kun hän palasi tuli hän ajurilla, sukset sivullaan. Ja hänen rinnallaan
istui nuorehko, kalpeahko, vaaleaviiksinen mies, jolla oli niinikään
sukset sivullaan.

Leeda Joutsenhelmi nilkutti vaaleaviiksisen miehen tukemana ja silloin
tällöin vähän voihkaisten ylös portaita.

Mamma avasi eteisen oven.

— Jestas, mitä on tapahtunut? huusi hän. — Oletko sinä onneton
katkaissut jalkasi?

— Ei, se on vain vähän nyrjähtänyt, ilmoitti Leedan saattaja. — Se
nyrjähti tuolla Alppilassa. Kyllä se menee parissa päivässä ohi, jos
hierottaa. Anteeksi että minä...

— Ai, niin, jos saan esittää! huudahti Leeda Joutsenhelmi
metallinkirkkaalla äänellä. — Herra Salakka ja äitini. Rikhard —
herra Salakka tarkoitan — pelasti minut...

— Käykää sisään, käykää sisään! huudahti mamma Joutsenhelmi. — Se oli
kovin ystävällisesti tehty... se oli ritarillisesti tehty! Minun pikku
Leedani on vielä niin kovin varomaton ja riehakka, niinkuin nuorten
tyttöjen tapa on. Minä aina pelkään, että hän loukkaa itsensä. Se
nuoruus, se nuoruus... mutta olkaa toki hyvä ja käykää sisään! Kuppi
kuumaa, kuppi kuumaa, se on niin kovasti hyvää ja terveellistä kylmästä
tultua. Kuinka sinä nyt sillä tavalla nyrjähytit jalkasi, pikku
Leeda-parkamme?

Istuttiin vierashuoneessa ja juotiin kahvia.

Kun ensimmäiset kupit oli juotu, vilkaisi Leeda Joutsenhelmi terävästi
ritarilliseen saattajaansa ja sanoi sitten äkkiä:

— Mamma, pysy tyynenä — minä ja Rikhard olemme kihloissa!

Vaaleaverinen mies hätkähti kuin iskun saanut, mutta ei kieltänytkään.
Leeda Joutsenhelmen katseessa oli jotain, mikä ilmoitti kaiken
vastarinnan turhaksi. Hän muuttui vain entistä kalpeammaksi ja taivutti
vähän päätään.

— Niin, mamma, sinä et saa kieltää! huudahti Leeda Joutsenhelmi
uhmaavasti, miltei hurjasti mammalle, joka ei vielä ollut sanonut
mitään. — Rikhard ottaa minut vaikka tulen ja veden läpi! Me olemme
suudelleet toisiamme, silloin kun Rikhard auttoi minua ylös lumesta.
Poliisi numero 983 kulki juuri silloin ohi ja näki sen. Meidän _täytyy_
siis mennä naimisiin!

Mamma Joutsenhelmi hyrähti itkuun. Hän syleili kiivaasti tytärtään.
Sitten syleili hän vielä kiivaammin herra Salakkaa ja nyyhkytti:

— Sinä paha, paha poika, joka riistät minulta pikku tyttöni, nuorimman
lapseni... mutta minä en tahdo olla onnenne tiellä. Minä siunaan
teitä... uhuu... uhuu...

Rikhard Salakka pääsi pois vasta klo 10 aikaan illalla, sittenkun häät
ja asuntokysymys oli järjestetty. Häät pidetään kolmen viikon kuluttua.

Kun sulhanen oli lähtenyt, sanoi mamma Joutsenhelmi huolestuneena:

— Mutta kuinka on kipeän nilkkasi laita?

Leeda Joutsenhelmi vastasi vain:

— Mamma on aina yhtä yksinkertainen!

Sitten pyörähti hän oikealla kantapäällään kerran ympäri vastapäivään.

Sitten pyörähti hän vasemmalla kantapäällään kerran ympäri myötäpäivään.




XVI


Tästä näyttää sittenkin, vastoin alkuperäistä aikomustamme, kehittyneen
jonkinlainen rakkausromaani. Se ei ole voinut kiertää kohtaloaan. Se
näkyy olevan ilmassa. Ja koska terävä lukija jo alkaa arvata lopun,
niin on meidän aika sytyttää tulilanka ja antaa miinoituksen laueta.
Ellei siitä tulisikaan mitään tärisyttävää pamausta, niin tuleehan
ainakin tupsaus ja vähän pölyä ja savua.

Eräänä iltana oli Kenonen tyttärineen mennyt päivälliselle Frascatin
ravintolaan, jonka orkesteria Leena Kenonen oli päivällä isälleen
kavalasti ylistänyt.

Kävi niinkuin ennenkin. Kun oli saatu pöytä ja vähän aikaa istuttu ja
Leena Kenonen oli käännellyt päätään ja tarkastellut yleisöä, huudahti
hän:

— Isä, tuolla istuvat Tiilikaiset! Tietysti kutsumme heidät tähän
pöytään?

— Tyttö! sanoi hra Kenonen. — Tämä on ylenluonnollista! Oletko hyvä
ja selität!

— Mitä sitten? kysyi Leena Kenonen viattomasti.

Hra Kenonen sanoi, että kenties ikä ja huolet ja pitkät, unettomat
yöt ovat heikontaneet näkövoiman hänen silmistään, ettei hän enää
voi kilpailla kotkan kanssa katseen terävyydessä. Mutta ei hän
sentään _niin_ sokea ole, ettei tajuaisi, että tässä pelataan jotain
fuskua hänen turvattoman selkänsä takana. Kuinka on mahdollista,
että Tiilikaisen poika aina sukeltaa esille siinä pisteessä
jättiläiskaupunkia, missä hekin sattuvat olemaan? Tässä on jokin
punainen lanka, ja hra Kenonen olisi erinomaisen onnellinen, jos hän
saisi selville, missä sen langan toinen pää on kiinni.

Neiti Kenonen hypisteli lumivalkoista pöytäliinaa ja sanoa pöläytti
äkkiä:

— Me olemme kihloissa!

— Häh?! huusi hra Kenonen.

— Nimittäin salakihloissa, täydensi neiti Kenonen kiireesti ja kaatoi
pienen suolatelineen.

— Älä riko talon mööpeleitä! äsähti hra Kenonen tuimasti. — Kutka
"me"?

— Jaakko ja minä.

— Te... kihloissa! Sinä... ja Tiilikaisen poika! _Keskenännekö?_

— Niin...

— Veri well, sanoi hra Kenonen melkein huumautuneena tästä pommista.
— Veri-mätsh-well! Jees, poks! Ja aikooko herrasväki kukaties mennä
vielä naimisiinkin? Jos on lupa kysyä?

— Tietysti?

— Tietysti! Tietysti! Ool rait! Olisitko sinä todellakin niin tyhmä,
että menisit naimisiin?

— Onhan isäkin mennyt!

— Kuka isä? Jaa, mutta se on eri juttu.

— Tämä on myöskin eri juttu.

— Sehän olisi naurettavaa! Millä te eläisitte?

— Minähän saan paikan pankissa, ja Jaakko saa myöskin paikan.

Hra Kenonen väitteli jonkin aikaa tyttärensä kanssa ja sanoi lopuksi
lujasti, ettei ainakaan hän anna suostumustaan tähän hassutukseen.

Leena Kenonen nyyhkytti.

— Ole nyt tuossa! suhahti hra Kenonen. — Ihmiset katsovat!

Leena Kenonen alkoi yhä katkerammin itkeä, kunnes hra Kenonen
harmistuneena sanoi:

— No mene nyt sitten kutsumaan tänne se — "sulhasesi"! Senkin
itkupussi! Ja "appiukkosi" myöskin!

Leena Kenonen ei noussut paikaltaan. Hän vain kuivasi kiireesti
silmänsä ja heilautti tuskin huomattavasti nenäliinaansa. Hetkisen
kuluttua saapuivat Tiilikaiset ja istuutuivat mitään aavistamatta
pöytään.

Hra Kenonen nielaisi pari kertaa jotain olematonta ja sanoi sitten
murheellisella äänellä ukko Tiilikaiselle:

— Nämä ne ovat sitten kihloissa!

— Kutka? kysyi Taavetti Tiilikainen kummastuneena nuoremman
Tiilikaisen kasvojen äkkiä muuttuessa keitetyn kravun värisiksi.

— No tietysti nämä... elävät! sanoi hra Kenonen epäkohteliaasti,
osoittaen vasemman kätensä etusormella tytärtään ja oikean kätensä
etusormella Jaakkoa. — Meillä ei ole muuta tehtävänä kuin onnitella
nöyrimmästi.

Ja hra Kenonen kohottautui vähän tuoliltaan ja kumarsi ensin
tyttärelleen ja sitten tulevalle vävypojalleen ja irvisti happamesti.

Asia selvisi vähitellen ukko Tiilikaisellekin, kun sitä hänelle
selvitettiin. Siinä sitä jauhettiin puolisen tuntia ja ukot alkoivat
alistua kohtaloonsa.

— Kyllähän meitä on vedetty huulesta, murisi hra Kenonen. — Ja
siinä se sitten oli se sinun "vanha konstisi", joka on parempi kuin
pussillinen uusia!

— Kyllä ne vanhat konstit pitävät edelleenkin paikkansa, marmatti
Taavetti Tiilikainen, tyytymättömänä nenäänsä kaivellen, mutta kun nämä
hyväkkäät keksivät ne ennen meitä.

— Niin, sanoi Jaakko, joka vähitellen oli saanut kootuksi rohkeutensa
nähdessään, ettei tässä sentään suorastaan hirtetä. — Se on se vanha
"tapahtuneen tosiasian" konsti, jonka nuoret ovat maailman alussa
keksineet pakoittaakseen julmat vanhempansa myöntymään, eli hienommasti
sanoen "fait accompli".

— Onko se englantia? kysyi hra Kenonen.

— Ei kun ranskaa, selitti oppinut sulhanen. — Mutta pitää se
paikkansa Englannissakin.

— Jees, poks! myönsi hra Kenonen hieman vastahakoisesti.

Siitä tuli kuitenkin oikein jymypäivälliset loppujen lopuksi, ja
sovinto nuoremman ja vanhemman polven välille rakentui itsestään, ja
pöydän antimien ja päivän suuren tapauksen ja orkesterin sävelten
huumaamana piti hra Kenonen jonkinlaisen onnittelupuheen nuorelle
parille, mutta eksyi lopulta liian kauas pääasiasta ja puhui paljasta
pötyä, kunnes ukko Tiilikainen nykäisi hänet istumaan.

Ja kaikki oli iloa ja riemua, ja orkesteri soitti, ja Kenonen sanoi,
että pitäisi lähettää nimikortti orkesterin johtajalle ja pyytää häntä
soitattamaan hetken merkityksen johdosta suomalaisiakin sävellyksiä,
mutta asia raukesi, kun sulhasmies sanoi, ettei niillä täällä ole
suomalaisten sävellysten nuotteja.

Mutta hetken kuluttua täräytti orkesteri Marseljeesin, ja pari
viereisessä pöydässä istuvaa pienikasvuista, tummaveristä herrasmiestä
alkoi takoa nyrkkejään pöytään ja laulaa: "Allons enfants de la
patrie..."

Ja kuullessaan noiden tuttujen, kiihoittavien sävelten vyöryvän yli
komean, säihkyvän salin, hyppäsi hra Kenonen rajattoman riemastuksen
vallassa tuolilleen seisomaan ja huusi korkealla äänellä, kohottaen
oikean kätensä ylös:

— Mutta _olipas_, helkkari, sittenkin! _Porilaisten marssi!_






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75736 ***